Paavalin synodi
PÄÄSIVUHISTORIAKIRJOITUKSIASISARENPOIKALINKITPÅ SVENSKAIN ENGLISH

Paavalin synodin viralliset julkilausumat

Kirkkoherra Keijo Rainerma valittiin vuoden pastoriksi (Lehdistötiedote 5.4.2009)
Homokysymys ratkaistava tosiasioiden pohjalta (Julkilausuma 9.8.2008)
Jumalan sanan varassa eteenpäin (Julkilausuma 11/2006)
Erillisvihkimyksen teologiset perusteet (Julkilausuma 4/2001)
Julkilausuma kirkon virasta / (PDF) (Julkilausuma 8.3.1976)

Muita artikkeleja ja esitelmiä

Kirkon tuntomerkit – Suomen kirkon tie toisesta maailmansodasta tähän päivään (Martti Arkkila 4.4.2009)
Avioliitto Jumalan sanan pohjalla, YouTube-video (Janis Vanags 15.3.2008)
Piilossa pidettävä vakaumus vaiko rakentavia ratkaisuja? (Vesa Kiertokari 21.4.2006)
Mitä Oulussa tapahtuu? (Vesa Pöyhtäri 29.8.2006)
Rakentavia ratkaisuja (Jari Rankinen 31.8.2006)
Miksi Paavalin synodi syntyi? (Timo Holma 9.4.2006)
Tie totuus ja elämä – kirkko uuteen uskoon? (Juhani Koivisto 8.4.2006)
Yhteyksiä ja risteyksiä (Lasse Marjokorpi 28.5.2005)
Miten kirkon virka voidaan ymmärtää (laajasti)? (Lasse Marjokorpi 28.5.2005)


Kirkkoherra Keijo Rainerma valittiin vuoden pastoriksi

Lehdistötiedote vapaa julkaistavaksi su 5.4. klo 14.30

Vuoden pastoriksi valittiin Kankaanpään seurakunnan kirkkoherra Keijo Rainerma. Valintaa perusteltiin sillä että Rainerma on uskollisesti palvellut seurakuntaa saarnaajana ja opettajana paineiden alla. Näkemyksiensä tähden Rainerma on joutunut kirkon valtakoneistossa ahtaalle. Hän ei ole kuitenkaan lannistunut vaan jatkanut palvelutyötään seurakunnassa. Tätä paimenen uskollisuutta arvostamme. Rainerma on pitänyt kiinni raamatullisesta uskosta valtavirtaa vastaan. Tämä vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rainerman julistus on synnyttänyt uskoa ja raikasta hengellistä elämää.

Paastonajan kirkkopäivillä Kiukaisissa 5.4 klo 14.00 julkistetulla valinnalla Paavalin Synodi haluaa rohkaista ahtaalle ajettuja pastoreita ja seurakuntalaisia pysymään Raamatun mukaisessa uskossa ja arvoissa.

Homokysymys ratkaistava tosiasioiden pohjalta

Paavalin synodin julkilausuma 9.8.2008

Arkkipiispa Jukka Paarma puolusti homoseksuaalista parisuhdetta (Aamulehti 23.8.2008) vetoamalla siihen, että hänen mielestään homoseksuaalisuus on useimmille annettu ominaisuus ja että Raamatun aikaan ei tunnettu homoseksuaalisia rakkaussuhteita.

Arkkipiispan ajanhistoriallinen näkemys on kestämätön, esimerkiksi jo antiikin aikana jopa ylistettiin homoseksuaalista rakkautta. Raamatun syntyaikaan ilmiö oli tunnettu.

Kuten arkkipiispa toteaa homoseksualismin synnystä ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä tieteellistä käsitystä.

Raamattu pitää homoseksuaalisuuden harjoittamista yksiselitteisesti syntinä. Ihmisenä oleminen miehenä ja naisena perustuu Jumalan luomistyöhön ja on nähtävissä luonnossa.

Ihminen on perisynnin alainen ja silti vastuussa teoistaan. Ihmisen vastuuta tai käsitystä oikeasta ja väärärstä ei voi johtaa ihmisen  kyvystä toimia oikein.

Pohjoismaiden kirkot ovat tällä hetkellä irtaantumassa Raamatun perustalta. Kirkkomme tunnustuksen mukaan piispan tehtävä on kutsua palaamaan Raamattuun.

Huoli homoseksuaalien kohtaamisesta kirkossamme on yhteinen.

Paavalin synodi


JUMALAN SANAN VARASSA ETEENPÄIN

Paavalin synodin julkilausuma marraskuussa 2006

Piispainkokous antoi 13.9. 2006 selonteon, joka koskee kirkossamme kristikunnan klassiseen kantaan pitäytyviä työntekijöitä.

Tähän haluamme lausua seuraavat näkökohdat:

1. Kristillisessä kirkossa pappisvirka on ennen muuta hengellinen virka, jonka Kristus itse on asettanut ja apostoliensa kautta säätänyt. Virassa liittyvät yhteen evankeliumin julistus, tunnustus ja paimenen tehtävä.

2. Viran jumalallisesta asetuksesta seuraa, että Jumalan ilmoitussana kertoo viran edellytykset ja tehtävän eikä sitä voi tarkastella pelkästään maallisen ammatin kaltaisena toimena.

3. Pitäytyminen klassiseen käsitykseen pappisvirasta sanoin ja teoin ei ole syrjintää, vaan uskollisuutta viran asetukselle ja sen raamatulliselle perustalle.

4. Kristillinen seurakunta on omalta olemukseltaan yhteiskunnasta ja sen rakenteista poikkeava yhteisö. Se ilmentää Jumalan luomistyöhön perustuvaa miehen ja naisen samanarvoisuutta oikeassa erilaisuudessa.

5. Kysymys virasta on perusteiltaan Jumalan ilmoitukseen perustuva totuuskysymys, jota ei voi ratkaista valtapoliittisin keinoin tai äänestämällä.

6. Julistamme, elämme ja opetamme  edelleenkin Raamatun mukaisesti.

7. Jos kirkossamme ei saa opettaa viran raamatullisen olemuksen mukaisesti, kirkko on vaarassa menettää myös muissa kysymyksissä Jumalan ilmoitukseen perustuvan itsenäisyytensä elämässä ja opetuksessa.

8. Kristityt,  jotka seuraavat apostolisen uskon mukaista seurakuntaelämää ja järjestystä etsivät nyt ja tulevaisuudessa rohkeasti sellaisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia, joissa armonvälineitä hoidetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan seurakunnalla on oikeus kutsua paimenensa.


Erillisvihkimyksen teologiset perusteet

Paavalin synodin julkilausuma papin virkaan vihkimisestä  kirkkopäivillä Helsingissä 2001
   
Tausta: Kysymys naispappeuden torjuvien teologian maistereiden pääsystä pappisvihkimyksen kautta pappisvirkaan Suomen evankelis‑luterilaisessa kirkossa on keskustelun alla. Yhtäältä on esitetty, että kirkossa on tilaa myös perinteisen virkajärjestyksen kannalla oleville. Toisaalta on selvästi tuotu esille, etteivät piispat kuitenkaan järjestä erillisvihkimyksiä.
 
1.     Virkaanvihkimys eroaa kasteesta ja ehtoollisesta. Pelkistäen voidaan sanoa, että kaste antaa uskon ja ehtoollinen vahvistaa sitä. Virkaan vihkimys poikkeaa näistä siten, ettei siinä anneta tai vahvisteta uskoa, vaan sen yhteydessä usko tunnustetaan ja vihittävälle annetaan viran lahja. Ehtoollispöydässä emme voi nähdä vierelle polvistuvan uskoa. Virkaan vihkimykseen polvistuttaessa sen sijaan voidaan nähdä toteutuvatko Jumalan sanan säätämät viran ulkonaiset ja näkyvät merkit ja kriteerit. Vihittävien persoonallisesta ja silmiltä salatusta uskosta ei ole kyse, vaan silmillä nähtävän viran antamisesta ja sen pätevyydestä.
 
2.     Jumalallisesti asetettu virka ja virkaan vihkimys kuuluvat kirkon olennaisrakenteeseen, konstituutioon. Ne ovat siis Kristuksen, joka on viran asettaja ja antaja.
 
3.     Koska Pyhän Raamatun Herra ja Kuningas ei ole antanut paimenvirkaa naisille eivätkä sitä ole tehneet apostolit – eivätkä piispatkaan meidän päiviimme saakka –, emme voi tunnustaa naisen paimenviran oikeutusta ja pätevyyttä kirkolliskokouksen päätöksestä ja piispallisesta vihkimyksestä huolimatta.
 
4.     Tästä johdonmukaisesti seuraa se, että emme vihkijöinä tai vihittävinä voi osallistua sellaisen toimitukseen, josta Pyhässä Raamatussa ei ole asetusta eikä lupausta. Me näemme asian siten, että osallistumalla sellaiseen vihkimykseen osoittaisimme hyväksyvämme sen vihkimyksen jumalallisen oikeutuksen ja näin rikkoisimme Herran käskyä vastaan (l.Kor.14).
 
5.     Kristityllä voi olla samanaikaisesti vain yksi tunnustus ja siihen sitoutunut omatunto. Mikäli naispappeuden vastustaja vihitään ns. yhteisvihkimyksessä, se merkitsisi epärehellisyyttä Jumalan ja ihmisten edessä sekä toimimista vastoin vihittävän omaatuntoa.
 
6.     Kysymyksessä on opillinen ero käsityksessä virasta ja armonvälineiden hoidosta; kysymyksessä on riita Kristuksen perinnöstä. Apostolisen virkakäsityksen kannalla ovat ne, jotka seuraavat kirkon historiallista tunnustusta. He eivät ole tehneet mitään muutosta. Perustelun taakka on siis niillä, jotka toivat muutoksen kirkkoon. Millä perusteella voidaan julistaa harhaoppisiksi ja lainsuojattomiksi ne, jotka vain haluavat omatunto Jumalan sanaan sidottuna jatkaa sillä samalla pohjalla, jolle kirkko on rakennettu. Perustuslakimmekin (11 §) takaa, ettei kukaan ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Tässä ei ole kysymys mistään poikkeavasta, individualistisesta arkuudesta, vaan Jumalan sanaan sidotusta hyvästä omastatunnosta (Apt.24:16, Hebr.13:18). Yhteisvihkimyksestä kieltäytyvä nimittäin näkee Jumalan sanan perusteella, että vihkimällä naisia pappisvirkaan muutetaan Kristuksen asetus virasta ja viranhoidon pätevyys eli se, mikä tekee kirkon kirkoksi.
 
7.     Jos viranhoidossa ei suostu alttari‑ ja saamatuoliyhteyteen naispappien kanssa, ei voida edes ajatella, että viranantohetkellä toimittaisiin eri tavalla kuin viranhoidossa. Tässä pätee vanha sanonta: pienellä valheella ei voi ostaa suurta totuutta.
 
8.     Pyytäessämme piispoja järjestämään sellaisia vihkimyksiä, joissa ordinoidaan vain miehiä kyse ei ole demonstraatiosta, tasa‑arvokysymyksestä tai kirkkopolitiikasta, vaan Jumalan sanasta ja siihen sitoutuneesta omastatunnosta. Olisihan varsin ymmärrettävää, että perinteisen avioliittokäsityksen omaava ei haluaisi osallistua sellaiseen mahdolliseen yhteisvihkimykseen, jossa alttarikaiteen toisella laidalla olisi vihittävänä tai siunattavana samaa sukupuolta oleva pari.
 
9.     Tunnustuksemme mukaan piispan tehtäviin kuuluu vihkiä uusia paimenia. Me emme pyydä mitään erillistä tai  ylimääräistä vaan ainoastaan, että piispat tekevät sen, mihin heidät on asetettu.
 
10.    Kaiken tämän perusteella vetoamme piispoihin ja pyydämme apostolisen järjestyksen mukaisia vihkimyksiä. Luterilaisen tunnustuksemme mukaan piispojen erityinen tehtävä on evankeliumin puhtauden sekä yhteyden vaaliminen kirkossa.




Julkilausuma kirkon virasta

Tunnustuksellisten teologien kokouksessa Helsingin Paavalin kirkolla 8. 3. 1976 hyväksyttiin seuraava julkilausuma kirkon virkakysymyksestä. Kokouksesta jatkunutta tunnustuksellisten pappien, lehtorien, teologian opiskelijoiden, saarnaajien, muiden vapaaehtoistyöntekijöiden ja kirkkokansan vapaaehtoista yhteenliittymää kutsutaan Paavalin synodiksi. Synodin jäsenyyteen ja toimintaan voi liittyä allekirjoittamalla tämän julkilausuman. Paavalin synodin keskustelu- ja toimintayhteys on olennaisesti laajempaa kuin kirkon virkakysymyksen valvominen. Kuitenkin tässä niin kuin kaikissa muissakin kirkon ja kristillisen elämän kysymyksissä haluamme pitäytyä vain siihen kantaan ja niihin ratkaisuihin, jotka Jumalan pyhä sana ja kirkkomme luterilainen tunnustus antavat ja viitoittavat.

KIRKON VIRKA JA NAISPAPPEUS

Paavalin synodin julkilausuma

JOHDANTO:

Vastuu ja huoli kirkkomme pysymisestä ja uudistumisesta Pyhän Raamatun perustalla ja luterilaisen tunnustuksen mukaan pakottaa meitä ilmaisemaan kantamme naisen vihkimisestä luterilaisen kirkkomme pappisvirkaan. Tämä kysymys ei näet ole erillinen vapaan harkintavallan ratkaisu, vaan se koskee kirkkomme koko olemusta ja perusteita.

1. ON KYSYMYS PYHÄSTÄ RAAMATUSTA, KUN KIRKOSSAMME RATKAISTAAN NAISPAPPEUSKYSYMYS


Luterilainen tunnustuksemme edellyttää ja yksiselitteisesti ilmaisee sen käsityksen, että Raamattu on Jumalan sana ja “Pyhän Hengen kirja”, jonka tulee olla kirkon kaiken opetuksen ja elämän ylin ohje (FC alku). Tämän kanssa yhtäpitävästi kirkkomme on uskonpuhdistusajalla ollut laatimassa ja hyväksymässä Upsalan kokouksen päätöksen, jossa lausutaan: “Me kaikki tahdomme yhdessä pysyä Jumalan puhtaassa ja autuuttavassa sanassa, joka käsittää pyhien profeettojen, evankelistojen ja apostolien kirjoitukset.  Seurakunnissamme on opetettava, uskottava ja tunnustettava, että Pyhä Raamattu on alkuisin Pyhästä Hengestä, että se täydellisesti sisältää kaiken sen, mikä kuuluu... kristilliseen oppiin, ja että se on oikean kristillisen uskon perustus ja tuki sekä kaiken uskoa koskevan kiistan arvostelemisen, erottamisen ja ehkäisemisen ohje. Ei tarvita mitään muiden selityksiä, olivatpa nämä muut pyhiä isiä tai muita, jotka – olkoot keitä hyvänsä – ovat siihen lisänneet jotakin, joka ei ole Pyhän Raamatun mukaista. Sillä ainoankaan ihmisen ei ole lupa selittää Jumalan sanaa oman mielensä mukaan. ÄIköön tässä asiassa otettako huomioon älköönkä hyväksyttäkö kenenkään persoonallista arvoa, korkeutta tai arvovaltaa, vaan hyväksyttäköön yksinomaan Pyhä Raamattu, niin kuin edellä mainittiin.”

a.    Ei siis ole kysymys jostakin kirkollemme vieraasta, lainomaisesta tai muusta “raamattukäsityksestä”, vaan siitä uskosta ja tunnustuksesta, joka kristillisellä seurakunnalla aina on ollut.

b.    Raamatun on kirkossa oltava ehyt ja kokonainen. On vastaansanomattomasti käynyt ilmi, että ns. naispappeutta voidaan perustella vain osittelemalla Raamattua ja pitämällä siinä vain tiettyjä – itse valittuja – kirjoja, aineksia tai periaatteita ohjeellisina. Siten eivät naispappeuden puolustajat katso voivansa ottaa huomioon niitä ohjeita, jotka sisältyvät esim. apostoli Paavalin kirjeisiin Timoteukselle ja Tiitukselle.

Samoin he mielivaltaisesti erottelevat Raamattua ns. pelastus ja järjestyskysymyksiin, joista muka vain ensiksi mainituissa Raamatulla olisi pysyvä arvovalta. Emme voi mitenkään pitää johdonmukaisena sitä, että toisaalta vedotaan apostoli Paavaliin, joka Gal. 3: 28 esittää miehen ja naisen samanarvoisiksi Kristuksessa, ja on näin ratkaisevasti vaikuttanut muutokseen, joka kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta on tapahtunut naisen asemassa pakanallisen antiikin yhteiskuntaan verrattuna, mutta toisaalta ristiriitaisesti hylätään saman Paavalin tunnetut naisen opetuskieltoa koskevat ohjeet muka oman aikansa käsityksiin sidottuina. Päinvastoin nämä molemmat käsitykset perustuvat aitoon kristilliseen luomisuskoon ja Kristuksen sovitustyöhön sekä oikealle Israelille annettuun Herran käskyyn. Paavali ei ko. kohdissa esitä yksilöllisiä ja historiallisiin olosuhteisiin sidottuja mielipiteitä. Hän toimii Herran apostolin kaikella arvovallalla ja valtuutuksella seurakunnan opettajana ja Jumalan ilmoituksen välittäjänä. Pyhä Henki ei voi puhua itseänsä vastaan.

Ns. naispappeuden perusteleminen osittelee Raamatun, pirstoaa jakamattoman kristikunnan kaikiksi ajoiksi hyväksymän Raamatun pyhien kirjojen kokoelman (kaanonin), ja tekee näin Jumalan sanan inhimilliseksi sekä aikaansa sidotuksi. Näin kristilliseltä seurakunnalta tuhotaan sen perustus ja avataan ovi kaikille mahdollisille Jumalan pyhän tahdon vastaisille ratkaisuille kirkossa.

2.    ON KYSYMYS LUTERILAISESTA TUNNUSTUKSESTA, KUN KIRKOSSAMME RATKAISTAAN NAISPAPPEUSKYSYMYS

a.    Luterilainen tunnustus opettaa, että seurakunnan hengellinen virka eli saamavirka on erityinen Jumalan säätämys, jonka Jumala on asettanut uskon saamista varten samoin kuin hän on antanut evankeliumin ja sakramentit (CA V ym.). Kirkkomme pappisvirka on siis Jumalasta eikä vain kirkollinen järjestyskysymys.

b.    Luther ja kirkkomme tunnustuskirjat opettavat seurakunnan hengellisestä virasta täysin yhdenmukaisesti edellyttäessään, että kirkossa seurataan inhimillisistä opeista ja lisäyksistä puhdistettua apostolista virkaa. Tähän virkaan sovelletaan kaikkia Uuden Testamentin piispoja, vanhimpia ja diakoneja koskevia ohjeita.

Ns. naispappeuden toteuttaminen merkitsisi siis toisenlaista käsitystä seurakunnan virasta kuin mitä Uuden Testamentin virka ja sen mukaisesti luterilaisen kirkon virka ovat. Tämä merkitsisi ratkaisevaa luopumista Raamatun ja tunnustuksen perustalta.

3. ON KYSYMYS KIRKON VAPAUDESTA JA ITSENÄISYYDESTÄ, KUN RATKAISTAAN NAISPAPPEUSKYSYMYS

Kaikissa kirkoissa, joissa naispappeus on toteutettu, tämä on tapahtunut kirkon perusteista piittaamatta tietyn tarkoituksenmukaisuuden pohjalta. Erityisesti pohjoismaissa kirkko on taipunut valtion elinten ja muiden yhteiskunnassa valtaa käyttävien mahtien edessä.

Myös meillä on jo suoritettu huomiota herättävää yhteiskunnallispoliittista painostusta. Ns. naispappeuden ajamisessa vedotaan enimmäkseen muihin kuin raamatullisteologisiin perusteisiin.

Yhteiskunnallinen elämä kuuluu Jumalan luomaan maailmanjärjestykseen. Poliittisella päätöksenteolla on kuitenkin raja, jota se ei ole oikeutettu ylittämään: Jumalan sana ja sen mukainen hengellinen hallinta seurakunnassa.

Ns. naispappeuden toteuttaminen yhteiskunnallis-poliittisesta painostuksesta merkitsisi Jumalan sanan ja siihen perustuvan hengellisen hallinnan alistamista kirkossa maallisten perusteiden alle. Kirkon historiassa tällainen on aina osoittautunut tuhoisaksi.

4.    JUMALAN SANA OSOITTAA MYÖNTEISEN RATKAISUN

Jumalan hyvän ja kaikkiviisaan luomistahdon perusteella mies ja nainen ovat ihmisinä samanarvoisia mutta eivät samanlaisia.  Kristillinen oppi ihmisestä Jumalan kuvana antaa syvimmän perusteen miehen ja naisen yhdenvertaisuudelle, mutta samalla suojaa ihmisyyttä eri aikoina esiintyneiltä pyrkimyksiltä hävittää heidän aito erilaisuutensa.

Jumalan luomistahdon kanssa sopusoinnussa on myös hänen lunastustahtonsa. Yhtäläisestä pelastuksesta osallisina mies ja nainen ovat yhtä Kristuksessa ja samanarvoisia hänen ruumiinsa, seurakunnan jäseninä. Kristuksen ruumiin jäsenillä on kuitenkin erilaisia tehtäviä. Kristuksen säädöksen perusteella ja Pyhän Hengen ohjauksen varassa mies ja nainen saivat varhaisimmassa kirkossa ne seurakuntatehtävät, jotka syvällisellä tavalla ilmentävät luomisen salaisuutta. Mies tuli kaitsijan ja vanhimman tehtävään, johon sisältyi kokonaisvastuu seurakunnasta, ennen muuta sen julistus- ja opetustoiminnasta. Heidän tuli myös hoitaa Kristuksen itsensä asettamia pyhiä sakramentteja ja uskollisesti kaita Jumalan laumaa. Heidän rinnallaan toimivat naiset hengellisissä tehtävissä, jotka käsittivät todistuksen eteenpäin viemistä, opastamista ja kehottamista uskossa sekä monenlaista palvelua. Näin seurakunnassa, jota Uusi testamentti vertaa Jumalan perheeseen, toteutuivat sekä isyyden että äitiyden tehtävät toisiaan täydentäen.

Myöhempinä aikoina naisen tehtävä seurakunnassa on yleisen kehityksen vaikutuksesta ollut suhteettoman vähäinen. Siksi meidän aikanamme hengellisen uudistumisen vaikutuksesta tapahtunutta naisen paluuta seurakunnallisiin tehtäviin on pidettävä aitona ja myönteisenä muutoksena. Naisella on Jumalan valtakunnan työssä välttämätön ja korvaamaton tehtävänsä, joka on palautettava alkuperäiseen arvoonsa.  Olemme vakuuttuneita siitä, että tämä voidaan suorittaa Jumalan sanassa kristilliselle seurakunnalle annettuja ohjeita noudattaen niin, että se vastaa myös oikeudenmukaisuuden vaatimusta.

Monet seikat viittaavat siihen, että kristillistä kasvatus- ja sielunhoitotyötä on sekä lasten ja nuorten että aikuisten keskuudessa huomattavasti tehostettava. Kirkkomme eläviä jäseniä on myös opastettava kaikkeen uskovien yhteisen pappeuden edellyttämään palveluun. Laajeneva lähetystyö tarvitsee Jumalan sanaan juurtuneita ja teologisen koulutuksen saaneita työntekijöitä. Nämä ja monet muut työalat tarjoavat runsaita mahdollisuuksia jo olemassa olevan lehtorin viran kehittämiseen.

Pidämme myös välttämättömänä, että tähän naisille tarkoitettuun seurakunnan virkaan kutsuttavat asianmukaisesti vihitään ja siunataan tehtäväänsä. Myös heidän asemansa seurakunnassa on järjestettävä oikeudenmukaisesti heidän koulutustaan ja työtään vastaavalla tavalla.

ILMOITAMME, että tulemme seuraamaan edellä esitettyä Pyhään Raamattuun perustuvaa käsitystä uskossa, opetuksessa ja tunnustuksessa.

VETOAMME tässä asiassa Jumalan sanasta elävään kirkkokansaan, seurakuntamme luottamuselimiin, kirkolliskokoukseen, kirkkomme piispoihin, pappeihin ja muihin työntekijöihin. Kun naispappeuskysymys ratkaistaan Pyhän Raamatun mukaisesti, kirkkomme säästyy lisääntyviltä ristiriidoilta ja vakavalta sisäiseltä hajaannukselta. Sen piirissä voidaan jatkaa kristillistä toimintaa tunnustuksen pohjalta ja yhteisten päämäärien hyväksi, niin että Gal. 3: 28 Kristuksen tahdon ja sanan mukaisesti kaikkialla toteutuisi.


Tulosta tästä allekirjoitettava versio julkilausumasta (PDF).

Kirkon tuntomerkit – Suomen kirkon tie toisesta maailmansodasta tähän päivään.

Kirkon tuntomerkit (notae ecclesiae)

Myös opetetaan, että aina ehdottomasti on ja pysyy yksi, pyhä, kristillinen seurakunta. Se on kaikkien uskovien yhteisö, joiden keskuudessa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. Krisillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi näet riittä se, että siinä evankeliumi yksimielisesti, puhtaan käsityksen mukaisesti saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi ei siis ole välttämätöntä, että kaikkialla noudatetaan yhdenmukaisia ihmisten järjestämiä jumalanpalvelusmuotoja, niinkuin Paavali sanoo Efesolaiskirjeen 4. luvussa: ”Yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste.” Augustana

”Näin siis ermonvälineet, evankeliumi ja sakramentit ovat ne tuntomerkit, joista kristitty tietää: tässä on kirkko. Kirkolla ei ole näiden lisäksi muita tuntomerkkejä. Mutta niissä se kirkko, joka muutoin on silmiltämme salattu, ilmaantuu todellisuutena maailman keskellä.” Hermann Sasse, Olen luterilainen, 106

Luther lisää kirkon tuntomerkkeihin 1. Jumalan sanan, 2. kasteen ja 3. ehtoollisen lisäksi 4. kirkon julkisen avaintenvallan, 5.  kirkon viran, 6. julkisen rukouksen, ja 7. kristittyjen pyhän ristin. Luther, Kirkolliskokouksesta ja kirkosta.

Kirkko, joka perustuu Jumalan sanaan ja sakramentteihin, muistuttaa olemassaolollaan Vapahtajastamme Kristuksesta joka on kirkon pää ja jota kirkon tulisi kuunnella kaikissa päätöksissään ollakseen todellinen Kristuksen kirkko. Kansankirkossa tämä tietoisuus usein unohtuu. Ihmisten kirkko tekee ratkaisunsa ihmisviisauteen ja -päätökseen perustuen unohtaen Herransa.Tätä taistelua Kirkko on käynyt läpi maailman historian sen luomisesta lähtien. Tätä taistelua on käyty kiihtyvällä nopeudella Suomen evankelisluterialisessa kansankirkossa toisen maailmansodan jälkeen aina tähän päivään.

Suomen kirkon tie toisesta maailmansodasta tähän päivään

(Otteita väitöskirjastani Kristuksen kirkko vai ihmisten? Piispa Eero Lehtinen kirkollisena ja evankelisena vaikuttajana 1911–1974)  

Kirkossa vaikutti sodan jälkeisenä aikan 1950-luvun loppuun saakka voimakas uuskansankirkollinen suuntaus, joka patisti kirkkoa ottamaan aktiivisesti osaa yhteiskunnassa tapahtuvaan muutokseen. Pietistissävyisen ja herätyshenkisen kansankirkkonäkemyksen rinnalle syntyi erityisesti sosiaalisiin kysymyksiin painottuvat kirkkonäkemys. Professori Eino Murtorinne luonnehtii tätä kehitystä siten, että kansa alettiin nähdä yhä enenevässä määrin kirkon toiminnan subjektina eikä niinkään toiminnan kohteena. Keskustelu kirkon olemuksesta ja tehtävästä kärjistyi 1950-luvulle tultaessa johtaviin asevelipappeihin kuuluneen Erkki Niinivaaran julkaistua synodaalikirjansa ”Maallinen ja hengellinen 1952. Niinivaara kohdisti siinä arvostelunsa herätysliikkeiden suosimaan ”eccleciola” -keskeiseen kirkkonäkemykseen katsoen sen johtaneen kirkon eristäytymiseen maailmasta. Tämä ilmeni kirkossa etenkin ajallisten tehtävien väheksymisenä. Professori Osmo Tiililä esiintyi Niinivaaran teoksen voimakkaimpana ja arvovaltaisimpana arvostelijana. Tiililä katsoi kyseisen teologisen suuntauksen johtavan Kristuksen ainutlaatuisuuden kieltämiseen ja lunastustyön keskeisen merkityksen unohtamiseen. Niinivaaran edustama uuskansankirkollinen ajattelu sai kirkon piirissä laajaa kannatusta, mutta kiista johti tämän yhtenäisen suuntauksen hajoamiseen. Sen sijaan uuskansankirkollinen toimintaihanne jäi hallitsevaksi krikon käytännön elämässä, mikä ilmeni mm. erityistyömuotojen lisääntymisenä.

Kun Suomen kirkossa valmistauduttiin vitettämään kristinuskon maahantulon 800-vuotisjuhlaa 1955, professori Osmo Tiililä arvioi kirkon olevan kehittymässä ”puuhailun kirkoksi” sanan kirkon sijaan. Piispa Eino Sormunen (s.1893, dogmatiikan ja siveysopin professori 1935-1939, Kuopion hiippakunnan piispa 1939-1962, k. 1972) oli Tiililän kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti piispuuskautensa loppupuolella häntä murehdutti Suomen kirkon teologian ja julistuksen tila: oli luovuttu Lutherin opista. Kotimaassa 2.6.1959 hän kyseli, oliko Kristuksen ristin sanoma himmenemässä kirkon toiminnassa. Ajan julistuksessa hän kuuli ”epäaidon äänen, joka vetosi ihmisen omaan tahtoon, ratkaisuun, tunteisiin, elämyksiin ja kokemuksiin.” Julistus ei useinkaan ollut sanomaa Jumalalta, vaan se sisälsi vain mielipiteitä uskonnosta ja yksinäisestä ihmisestä sekä ajan kulttuurikysymyksistä. Raamattu, Luther ja vanhat herätysliikkeet sen sijaan puhuivat synnistä ja armosta, katumuksesta ja parannuksesta sekä sielun pelastuksesta.

Tiililän luonnehdinta ”sanan kirkosta puuhailun kirkoksi” tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin Kristuksen kirkosta ihmisten kirkoksi. Taistelua käytiin Kirkon tuntomerkeistä!

 

Välähdyksiä 1960-luvun kirkkotaistelusta

1960-luvulla kirkon sisäiset jännitteet voimistuivat liittyen ajan radikalismiin. Poliittinen vasemmisto arvosteli voimakkaasti kirkkoa. Osmo Tiililään tukeutuen uuspietistinen liikehdintä paheksui kirkossa vallitsevaa hengellistä tilaa: oli vedettävä selvä raja todellisen seurakunnan ja nimikristittyjen välille. Tällä vuosikymmenellä virisi myös laaja-alainen keskustelu kirkon ja erityisesti valtiokirkon asemasta yhteiskunnassa. Kansankirkon piispat kannattivat kehitystä ja näkivät sosiaalieettisten kysymysten olevan tärkeitä, mutta korostivat kansankirkon ja sen edustamien kristillisten arvojen merkitystä Suomen kansan historian vaiheissa. Piispa Eero Lehtisen puheenjohtajuudella Laajennetun piispainkokouoksen asettaman ”Elävä kristillisyys maassamme” -toimikunnan lausunto 1964 pitäytyi luterilaisen kansankirkkonäkemyksen keskeisessä korostuksessa: Kristuksen kirkko on sanan ja sakramenttien kirkko. Uskonpuhdistuksen alkamisen 450-vuotisjuhlavuonna piispa Lehtinen julisti Wittenbergissä 28.6.1967: ”Kristinusko, joka ei enää elä Kristuksen sovituksesta ja jonka ainoana voimana ja ilona ei ole ristinkuolema ja Kristuksen voittoisa ylösnousemus, ei ole enää kristinuskoa.”

Protestiksi kirkon maallistumiselle professori Osmo Tiililä erosi ensin papin virasta 1961 ja seuraavana vuonna kirkosta eroamatta kuitenkin dogmatiikan professorin virasta. Tapaus herätti kohun ja vilkasta keskustelua kirkon sisällä. Piispa Eero Lehtinen otti kantaa tapahtuneeseen saarnassaan Lapuan seurakuntaviikolla 27.11.1962. Tapahtumat kertoivat jotain käsillä olevasta ajan hengellisestä taistelusta: Toiset näkivät kirkon tarpeettomaksi ja aikansa eläneeksi. He ajattelivat, että oli laskauduttava alas saarnatuoleista ja lähestyttävä ihmisiä uusin keinoin heidät saavuttaakseen. Toiset puolestaan näkivät tässä puuhassa kadotettavan itse evankeliumin. Näin maailma olisikin voittanut kirkon:

”Rajaa maallisten ja hengellisten välillä ei ole lupa luoda umpeen. Jumalan ihmisellä ei ole lupaa antautua kantamaan yhteistä iestä uskottomien kanssa, sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Sen tähden lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra. (2 Kor. 6:14-15,17) Mutta emme saa myös väärässä itsetietoisuudessa erottautua ylpeästi muista. Katsokaamme tarkoin, ja juuri tässä, Jeesukseen ja oppikaamme Häneltä publikaanien ja syntisten ystävältä, jota ei kukaan voinut osoittaa missään kohdin syypääksi heidän syteihinsä.”

Kirkollisikokouksessa 1968 piispat Osmo Alaja, Olavi Kares ja Eero Lehtinen tekivät aloitteen seurakuntatiedekunnan perustamisesta. Aloitteessa todettiin olevan mahdollista joutua tilanteeseen, jossa valtion yliopistossa annettava pappiskoulutus muodostuu sellaiseksi, että se on ristiriidassa kirkon perusteiden kanssa. Huolena oli pappiskoulutuksen säilyminen tunnustuksellisena.  (Dogmatiikan professoriksi hakenut Aarne Siirala oli esittänyt Suomen Kuvalehdessä 27.9.1968 kristinuskon vastaisia lausumia. Hän ei tunnustanut Kristusta Jumalaksi eikä Lunastajaksi eikä voinut vetää rajaa kristittyjen ja pakanoiden välillä.) Aloite sai kirkolliskokouksessa aikaan kohun. Mm. Teologisen tiedekunnan dekaani, professori Aimo. T.Nikolainen katsoi aloitteen vaikuttavan epämääräiseltä ja hämärältä: Teologisen koulutuksen kehittämistä ei tullut tällä tavoin vaarantaa. Aloitteen konkreettisimpana vaikutuksena voidaa pitää sitä, että Aarne Siirala jätti dogmatiikan professorin viran heti nimityksensä jälkeen. Hänen tilalleen virkaan valittin Seppo A.Teinonen 1970.

Hannu Salaman romaanin ”Juhannustanssit” synnyttämä kohu (1964-1970) nostatti esiin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kauan pinnan alla kyteneitä paineita, jotka olivat seurausta sodanjälkeisen yhteiskunnan nopeasta muutosprosessista. Sotaa kokematon sukupolvi ryhtyi taistelemaan vapaamielisyyden, suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden puolesta. ”Jumalan pilkkaaminen” nähtiin vanhaan aikaan kuuluvana rikoksena. Asiaa käsiteltäessä eduskunnassa kommunistien taholta vaadittiin näiden pykälien kumomoamista rikoslaista liberaalien esittäessä pykälät muotoiltaviksi siten, että rangaistavaksi teoksi määriteltäisiin uskonnollisen vakaumuksen loukkaaminen Jumalan pilkkaamisen sijaan. Poliittisen vasemmiston aktiiviseen esiintymiseen syynä oli myös eduskunnassa käsitelty kirkkolain kokonaisuudistus, johon se kohdisti ajoittain kiihkeätäkin arvostelua. Vasemmisto näki kirkkolakiehdotuksen keskittävän valtaa piispoille ja tuomiokapituleille ollen osoituksen kirkon epädemokraattisuudesta. Arkkipiispa Martti Simojoen johdolla Suomen kirkon piispat pyrkivät vastaamaan ajan haasteeseen pitämällä esillä kristinuskon ajasta riippumattomia totuuksia. Suomen lainsäädäntö oli perustunut satoja vuosia kymmeneen käskyyn ja Raamattuun. Kristikansakin ajatteli vielä suurletä osin ”vanhanaikaisesti”: Jumalan pilkkaaminen merkitsi epäuskoa.

Samaa taistelua käytiin kaikilla tahoilla, mm. koulujen uskonnonopetuksen, kristillisen nuorisotyön, kirkon hallinnon uudistusten ja lähetystyön saralla. Suomen kirkon piispat -monien muiden ohella- saivat 1960-luvun kirkkotaisteluissa tärkeissä kohdin torjuntavoittoja, joiden hedelmistä olemme saaneet nauttia tähän päivään asti. Taistelua käytiin kirkon tuntomerkeistä.

1970-luvulla taistellaan Raamatusta

Huoli kansankirkosta ja sen tulevaisuudesta sai 1970-luvun taitteessa aikaan Raamattu ja tunnustus -liikehdinnän. Konservatiivisena reaktiona yhteiskunnallis-poliittista tilannetta ja kristillisten radikaalien vasemmistosävyistä linjaa kohtaa se liittyi kiinteästi ajan kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen kuohuntaan. Tunnustuksellisuuden asema kirkossa nousi keskusteluissa polttopisteeseen. Eri herätysliikkeiden edustajia kokoontui yhteen pohtimaan Raamatun ja tunnustuksen merkitystä. Agricolan kokous tammikuuussa 1970 hyväksytiin julkilausuma, jossa painotettiin perinteistä kristillistä opinkäsitystä ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytymistä. Vuoden 1971 puolella kokoukset Kuopiossa  ja Taivallahdessa olivat ensimmäistä pienempiä ja vähemmän julkisuutta herättäviä.Taivallahden kokouksen jälkeen heränneet ilmoittivat eroavana liikkeestä. (Nuori herännyt pappispolvi ei ollut enää valmis tähän tunnustustaisteluun toisin kuin evankelisen liikkeen nuoret papit.) Vuoden 1971 syksyllä keskustelu Raamatusta jatkui kiivaana. Dosentti Heikki Räisänen piti Suomen eksegeettisessä seurassa esitelmän: Raamattua ei voinut pitää erikoisasemassa muihin uskonnollisiin kirjoihin nähden eikä mitään Raamatun tulkintaa voinut pitää auktoritatiivisena, koska niissä oli kyse vain inhimillisistä tulkinnoista. Voimakkaasta kritiikistä huolimatta (evankeliset papit kirkolliskokoukselle, yliopistoteologit Juhani Forsberg, Simo Kiviranta ja Tuomo Mannermaa, piispojen 12 teesiä Raamatusta ) hän tuli valituksi Uuden Testamentin eksegetiikan professoriksi 1974.   

 

Piispa John Vikström esitti paimenkirjeessään 1972 liberaaliteologisen raamattunäkemyksensä: Inhimillisyytensä puolesta Jeesus ja Raamattu olivat ”aikansa lapsia”![1] Oli ensimmäinen kerta, kun Suomen kirkon piispa paimenkirjeessään esitti julkisesti omaksuneensa tämän teologian. Näin myös piispa Aimo T.Nikolainen omassa paimenkirjeessään 1973: Raamattu oli luonnontieteellisenä oppikirjana ”vanhentunut” ja historiallisena tietolähteenä puolestaan ”epätarkka ja erheellinen”.[2] Ovi oli auki liberaaliteologian voittomarssille Suomen kirkossa. Selkeämmin ja avoimemmin kuin aikaisemmin kirkkotaistelua käytiin juuri kirkon tuntomerkeistä!

 

1980-luvulla liberaaliteologian läpimurto

Professori Heikki Räisänen kohautti jälleen haastatteluussaan Hufvudstadsvaldetissa marraskuussa 1984. Siinä hän palasi jo vuonna 1971 esittämiinsä liberaaliteologisiin väitteisiinsä. Sen johdosta Kauniaisten teologipäiviltä vuoden 1985 alussa lähti Helsingin piispalle kysely, miten voitiin jatkaa pappisvirassa opettaen tällä tavoin vastoin pappisvalaa ja kirkon tunnustusta.Tässä tilanteessa alkoivat pappien rinnakkaiskoulutuslaitoksen perustamiseen tähtäävät neuvottelut uuspietistien, evankelisten, Länsi-Suomen rukoilevaisten ja herännäiden (Herättäjä-yhdistys ei ollut mukana neuvotteluissa) kesken. Jo vuoden 1968 kirkolliskokouksessa esille noussut näky valtion yliopiston rinnalle muodostuvasta vaihtoehtoiskoulutuksesta toteutui 29.12.1987 Suomen Teologinen Instituutin perustamisen myötä. Huoli Pyhästä Raamatusta oli herätysliikeväelle yhteinen!

Systemaattinen liberaaliteologinen muokkaustyö tuotti tulosta kirkolliskokouksessa 1986. ”Vihdoin” saavutettiin riittävä enemmistö naispappeuden hyväksymiseksi. Suomen kansankirkko teki näin päätöksen, joka soti pyhää Raamattua ja nimenomaista Herran käskyä vastaan. Sakramentteja ei enää hoidettaisi kaikkialla Suomen kirkossa Kristuksen asetuksen mukaisesti. Oli luovuttu yhdestä kirkon tuntomerkeistä!

 

Vanhurskauttamisopin mukana kaatuu koko kirkko

1990-luvun puolivälissä kysymys luterilaisesta vanhurskauttamisopista tuli erityisen polttavaksi. Roomalaiskatoliset ja luterilaiset suunnittelivat Yhteisen julistuksen antamista nimenomaan tästä opista. Herätysliikeväki arvosteli voimakkaasti julistusta, sillä sen katsottiin purkavan ja sotivan uskonpuhdistuksen pystyttämän kirkon perusteita vastaan. Kirkolliskokous ei kuitenkaan kuunnellut näitä hätähuutoja, vaan hyväksyi sen. Vanhurskauttamisopin mukana kirkko joko pysyy pystyssä tai kaatuu opetti Martti Luther.

1990-luvulla vanhauskoiset saivat pappisvihkimyksensä vielä Oulusta piispa Olavi Rimpiläiseltä. Tämäkin ovi sulkeutui lopullisesti (?) 2000-luvun alussa.      

2000-luvulla olemme erityisen selvästi voineet todeta, mitä luopuminen ilmoitetusta Jumalan Sanasta ja Raamatun mukaisesta pelastusopista (luterilainen vanhurskauttamisoppi) on saanut aikaan: Kristus Jeesus ja Hänen lunastutyönsä eivät merkitse enää juuri mitään. Kaikkea muuta saa julistaa, mutta ei Kristusta ainoana tienä pelastukseen eikä Hänen sanaansa ainoana totuutena kaikkien muiden oppien rinnalla. Syntinen ihminen ei löydä enää –ainakaan suuren osan kansankirkossa kuultavien saarnojen kautta– syntisten Vapahtajaa. ”Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala” (2 Tess. 2:3-4)

Aamulehdessä 22.3.2009 piispojen ja herätysliikejärjestöjen yhteisen tahdonilmaisun allekirjoittanut Tampereen piispa Matti Repo kirjoitti otsikolla ”Naispapin torjuva torjuu yhteisen uskon”. Piispan mukaan ne, jotka eivät osallistu naispastorin toimittamaan jumalanpalvelukseen, uskovat toisin –siis edustavat toisenlaista uskoa– kuin ne, jotka osallistuvat tällaiseen jumalanpalvelukseen. Herää kysymys: kenen usko on muuttunut? Mikä on on tämä ”yhteinen usko”, joka sivuuttaa Raamatun ja tunnustuksen? Se ei ole ainakaan apostolista uskoa. Herää myös kysymys, voidaanko yhteisellä tahdonilmaisulla poistaa se risti, joka Kirkolle on annettu kannettavaksi. Onhan Jumalan sana ja sen tunnustamiseen liittyvä risti Lutherin mukaan yksi Kristuksen kirkon tuntomerkeistä. ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?” (Mt 16:25-26)

Elämme lopun aikoja. Kysymys kirkosta nousee yhä tärkeämmäksi. Mistä löydän Kristuksen Kirkon tänään? Missä voin kohdata Kristuksen omassa ajassani? Mistä löydän pelastuksen ja syntieni anteeksiantamuksen? Vastaus näihin kysymyksiin löytyy Raamatusta. Vastaus on ajasta ja paikasta riippumaton. Kristuksen Kirkko on siellä, missä ovat sana ja sakramentit. Missä niitä ei enää ole, tai niitä ei tunnusteta ja hoideta Kristuksen asetuksen mukaisesti, siellä ei ole Kristusta eikä Hänen Kirkkoaan. Vain Jeesuksessa Kristuksessa on syntiemme anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Kirkko, joka luopuu Jumalan sanasta –tuntomerkeistään–, luopuu Kristuksesta ja pelastuksen osallisuudesta. Ihmisten kirkolla ei ole mitään todellista annettavaa. Vain Jeesuksessa ja Hänen pyhässä Sanassaan on voitto synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Todellinen Kirkko elää tästä voitosta eivätkä tuonelan portitkaan voi sitä murtaa (Mt.16.18). Sanan ja sakramenttien voimasta Kristuksen Kirkko kantaa ristiään, kiittää ja ylistää ristiinnaulittuaVapahtajaansa maailman pilkatessa. Siunattu pyhä risti.  Maranata.  Lue Room 8: 31-32, 36-39.

Martti Arkkila

Pidetty paastonajan kirkkopäivillä 4.4.2009 Kiukaisten kirkossa.  



[1] Tro i kris: herdaberv till Borgå stift, 93-104.

[2] Matkakirja: paimenkirje Helsingin hiippakunnan seurakunnille, sen papeille ja muille työntekijöille ja kaikille seurakuntalaisille, 82-85.


12.–13.9.2006 pidettyyn piispainkokoukseen liittyviä artikkeleja


PIILOSSA PIDETTÄVÄ VAKAUMUS VAIKO RAKENTAVIA RATKAISUJA?

21.4.2006
Vesa Kiertokari
Nuorisopastori,
Kalanti

Rakentavat ratkaisut ovat kysyttyjä – tai ainakin kovin tarpeellisia. Lyhyen ajan sisällä olen huomannut saman myös kuntapolitiikan koulukeskustelussa tai säästöhankkeissa seurakuntayhtymässä. Aina ei kuitenkaan keskustelu ole sallittua, ainakaan kaikensisältöiset puheenvuorot. Tasa-arvo ja tasapuolisuus saa monen mielestä tyytyä palvelemaan enemmistön päätöksiä. Erilaisen mielipiteen tai vakaumuksen voi itse kukin pitää omanansa – kunhan se ei nosta päätään ja häiritse enemmistön rauhaa.

Kirkko kulkee tässä – valitettavasti – ajan hermolla ja kehityksen kärjessä. Tuoreesta piispa Heikan työryhmän raportista ilmenee, miten suvaitsevaisuus on niin kova brändi, ettei se suvaitse toisinajattelijoita – ei ainakaan Raamatun mukaan ajattelevia ja uskovia.

Raportin sisältö oli se, että nyt on pakolla saatava naispappeutta vastustavat kirkon työntekijöiltä suu tukkoon tai ulos kirkosta juridisin voimakeinoin. Ja kun silmissä kiilteli ilmeisesti muutama vanha jäärä, ajateltiin lakaista muutkin samalla kannalla olevat työntekijät ja vastuunkantajat pyhäkoulunopettajia myöten kirkonportaita kierien. Suvaitsevaisuuden kukkasena oli päätetty sallia näkymätön, hajuton ja mauton vakaumus.

Piispainkokous pyöri ympyröissään, määräsi raportin lausuntokierrokselle tuomiokapituleihin. Eli pyysivät palautetta itseltään, ei seurakunnilta! Sitä nyt odotellaan edetessämme kohti ensi syksyä.

Työryhmän raportti eli ehdotus on toki perustuslain, tasa-arvolain, uskonnonvapauslain ja kirkkolain vastainen. Mutta nimenomaan kirkossa tällaistakin voi markkinoida ja ajaa. Piispallisia kannanottoja nousee otsikoihin uskonnonvapauslain ja yksilön vakaumuksen kunnioittamisen pohjalta koskien esim. tanskalaisia pilakuvia. Raamattuun uskominen – ja uskonsa todeksi eläminen – on sitten jo liikaa. Onkohan unohtunut Jeesuksen sana Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.

Omasta puolestani kannatan vakaasti uskonnonvapauslainkin mainitsemaa yksilön vapautta ja vakaumuksen kunnioittamista. Siihen kuuluu se, etten pakolla yritä muuttaa kenenkään mielipidettä. Siihen kuuluu se, että sinä voit rauhassa ajatella toisin kuin minä. Ja jos et halua näin ns. vanhanaikaisen kanssa tehdä työtä tai olla tekemisissä, sinulla on oltava se oikeus.

Piispa Heikan työryhmän raportissa on jotakin tosihyvää, nimittäin Kankaanpään khran Keijo Rainerman eriävä mielipide ja toimenpide-ehdotus. Siltä pohjalta syntynyt, lakeja ja oikeudenmukaisuutta kunnioittava julkilausuma löytyy www.rakentaviaratkaisuja.fi . Sieltä voit sen lukea ja allekirjoittaa. Tai olla allekirjoittamatta. Se ei sinänsä edellytä tiettyä vakaumusta, vaan erilaisten vakaumusten kunnioittamista.

Jos sen sijaan rohkenet vielä vuonna 2006 ottaa selvää, mitä Raamattu opettaa kirkon virasta ja naispappeudesta, tai muista ajankohtaisista asioista, voit käyttää ponnahduslautana esim. Paavalin Synodin kotisivua www.paavalinsynodi.net .

Uskollisuus Jumalan sanalle on ylösnousseen seurassa elämistä.



Mitä Oulussa tapahtuu?

29.8.2006
Vesa Pöyhtäri
Karjasillan kappalainen Hiippakuntavaltuutettu

Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi ei antanut vihkimystä OPKO:n työntekijälle Janne Koskelalle. SLEY:n Ari Lukkarinen odottaa yhä vihkimystään. Molempaa yhdistää kirkon hyväksymä(!) ns. vanhauskoinen virkakäsitys. Kannuksen seurakuntalaisilta estettiin oikeus saada äänestää kirkon opetusta noudattavaa kirkkoherra Markku Niemelää kirkkoherrakseen – tosiasiallisena syynä Niemelän pitäytyminen kirkon hyväksymään naispappeuden torjuvaan virkakäsitykseen. Allekirjoittanutta on rangaistu siitä, että hän noudattaa kirkon omaa virkakäsitystä kappalaisen viran hoidossaan.

Monien muiden seurakuntien joukossa Keminmaan, Iin, Pudasjärven, Hauhon seurakunnat saavat rauhassa opettaa ja noudattaa kirkon ns. vanhauskoista perintöä. Karjasillalla ja muissakin Oulun seurakunnissa saadaan edelleen piispan kaitsennassa opettaa ja hoitaa pappisvirkaa kirkon aikaisempaan virkakäsitykseen perustuvasti. Piispa hyväksyy edelleen Luther-säätiön kirkolliseksi yhteistyökumppaniksi ja pitää voimassa kahden pastorinsa virkamääräykset Luther-säätiön palvelukseen. Piispa ei ole antanut määräystä alueensa papeille luopua aikaisemmasta virkakäsityksestä ja hyväksyä uusi käsitys. Piispa ei ole antanut huomautusta yhdellekään kirkon ns. vanhauskoista virkakäsitystä opettavalle papilleen.

Plus miinus nolla.

Mitä oikein tapahtuu?

Naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla kirkon työntekijöillä ei ole hätää kirkollisten asian päättävien  dokumenttien tasolla: vanha virkakäsitys ei ole väärin eikä ole harhaoppi; uudistettu virkakäsitys ei ole uusi oppi, vaan vanha virkakäsitys on uuden teologinen lähtökohta ja puite; viran avaaminen naisille ei ollut opillinen vaan hallinnollinen kannanotto.

Dokumenttien tasolla vanhauskoisille turvattu elämä ei ole hyväksi vain vanhauskoisille – se on hyväksi myös kirkolle itselleen. Nimittäin, tästä syystä kirkko voi mielestään katsoa olevansa ”edellisen” kirkon jatkaja. Edellinen kirkko ei hyväksynyt naispappeutta. Kirkollisen elämän yhteys aikaisempaan on kirkon hengelliselle itseymmärrykselle ratkaisevan tärkeää.

Nykyinen kirkko siis sulkee sisäänsä kirkon, joka ei hyväksy naispappeutta. Naispappeuden hyväksymätön kirkko on ”uuden” kirkon perusta edelleenkin. Tästä seuraa, että on teologisesti ja myös loogisesti mahdotonta, että kirkko ei sallisi aikaisemman opetuksen noudattamista keskuudessaan. Mutta mikä on teologisesti mahdotonta, se hallinnollisesti on näköjään mahdollista.

Kysymyksessä on tilanne, joka on äärimmäisen traaginen. Minusta näyttää siltä, että kirkon nykyinen kirkkopolitiikka suuntautuu huomaamatta kirkon perusolemusta vastaan. Koska kirkko ei suostu ratkaisemaan vanhemman virkakäsityksen hyväksymisen ja ei-hyväksymisen epäyhtälöä se ohjaa kirkkoa joka tapauksessa tiettyyn suuntaan. Tiedämmehän, että jokainen hallinnollinen toimi, myös asian ratkaisematta jättäminen muuttaa lähtötilannetta.

Uskonnottomuuden hallinnollinen ilmentymä

Millaiseksi tilanne siis muuttuu?  Kirkollishallinnon harjoittama kahden tien kirkkopolitiikka saa aikaan sen, että kirkko ei ole enää tunnustukseen ja uskoon perustuva yhteisö, vaan hallinnollinen yksikkö ilman tunnustukseen perustuvaa olemusta. Kirkosta on tulossa uskonnottomuuden hallinnollinen ilmentymä. Kirkko tosin luulee harjoittavansa kristillistä uskoa, mutta harjoittaakin maallis-uskonnollista hallintoa, joka näyttää erehdyttävästi kristillisen uskon harjoitukselta. Tuliko keisarikultti takaisin? Hävisikö kirkko sittenkin kulttuuritaistelun?

Positiivinen uskonnonvapaus asettaa puitteet

Täytyykö näin olla? Voiko kirkko pysyä kirkkona? Kyllä voi. Mutta varjellakseen uskoon ja tunnustukseen perustuvaa olemustaan kirkolla on kaksi vaihtoehtoa: kirkon on joko järjestettävä keskuudessaan kirkon aikaisemman käytännön mukainen jumalanpalveluselämä ja kirkollinen hallinto tai määriteltävä aikaisempi opetus ja käytäntö vääräksi opiksi. Nykyinen meno – ”se on oikein, mutta sen noudattaminen on väärin” – ei voi jatkua. Jos kirkko haluaa jatkaa ”vain naispappeus” – linjalla sen on muutettava oppiaan. Vasta kun kirkko on määritellyt aikaisemman virkateologian vääräksi tai nykyisen käytännön ainoaksi oikeaksi se voi väittää olevansa uskonnollinen yhdyskunta nykyisen uskonnonvapauslain tarkoittamassa mielessä. Positiiviseen uskonnonvapauteen perustuva uskonnonvapauslaki ei anna muita mahdollisuuksia.

Kuinka kauan valtiovalta sallii indoktrinaation

Kirkon viranhaltijat käyttävät hyväkseen vahvaa asemaansa eivätkä anna vähemmistölle suojaa heidän omassa yhteisössään. Tämä tarkoittaa sitä, että kirkko noudattaa hallinnossaan negatiivista uskonnonvapautta, koska katsoo oikeudekseen olla järjestämättä oikeaksi hyväksymänsä opetuksen mukaista kirkollista elämää. Viranomaisen (piispojen) suulla on ns. vanhauskoisia kehotettu epäsuorasti eroamaan kirkosta eli käyttämään vapautta olla harjoittamatta uskontoa. Julkisyhteisö ei voi näin tehdä, koska se on asemansa tähden noudatettava tarkoin perustuslain säännöksiä. Kirkko yhteisönä rikkoo perustuslakia vastaan. Se käyttää väärin valtiolta saamaansa luottamusasemaa julkihallinnollisena yhteisönä. Ihmettelenkin, kuinka kauan valtiovalta sallii valtiollisen luottamuksen saaneessa yhteisössä vähemmistön aivopesun.

 

RAKENTAVIA RATKAISUJA

31.8.2006
Jari Rankinen
I kappalainen
Vammala

Kevättalvella joukko pappeja ja teologian maistereita – pappisvihkimystä kun eivät ole saaneet – kokoontui Kankaanpäässä. Muutama päivä ennen kokoontumista oli laajasti tiedotettu piispa Mikko Heikan johtaman työryhmän mietinnöstä, jolla pyritään tekemään loppu kirkossamme kirkon perinteen mukaisesta virkakäsityksestä. Voidaan puhua lopullisesta ratkaisusta. Kokoontumisessa esitettiin ajatus vetoomuksesta, jolla maallikot ja papit voisivat ilmaista tukevansa Heikan työryhmän ehdotusten sijasta rakentavia ratkaisuja.

Heikan työryhmän mietinnön liitteenä on kirkkoherra Keijo Rainerman erinomainen eriävä mielipide ja toimenpide-ehdotus. Tätä lyhennettiin, muokattiin, muutettiin joiltakin osin vielä kansantajuisemmaksi ja niin syntyi vetoomus Rakentavia ratkaisuja. Nimi oli helppo keksiä, kun luki ensiksi Heikan työryhmän ehdotukset ja sitten Rainerman.

Netti oli luontevin kanava esitellä vetoomus ja tarjota mahdollisuus allekirjoitukseen. Nettisivun tekninen toteuttaja löytyi ilman suurempaa vaivaa, kuten tarvittavat rahatkin. Hyvän Herramme siunaus on joskus tällaista. 

Kun sivu oli avattu ja puskaradio kertoi vetoomuksesta, allekirjoituksia alkoi tulla vauhdilla, jota en olisi uskonut. Aviopari saattoi valitella, ettei heidän nimensä ole vetoomuksessa peräkkäin, vaikka toinen allekirjoitti vetoomuksen heti toisen allekirjoituksen jälkeen – joku tai jotkut kun ehtivät väliin.  Ilo on ollut nähdä listalla tuttuja nimiä – ystäviä joista ei ole kuullut pitkään aikaan. Koskettavaa on ollut todeta, että allekirjoituksia on tullut eri suunnilta. Tarkoitan suunnilla etenkin eri herätysliikkeitämme. Uhka on painanut meitä lähemmäksi toisiamme.

Tätä kirjoittaessani allekirjoituksia on yli 10.000. Joku on vähätellyt määrää ja muistuttanut kirkon neljästä miljoonasta jäsenestä. Minusta kymmenen tuhatta allekirjoitusta on hyvin paljon. Tiedämme ihmisten hitauden ottaa kantaa, varsinkin jos täytyy liittää oma nimi sellaiseen, mikä ei ole suuren yleisön suosiossa. Kun vetoomus oli vasta avattu netissä ja allekirjoituksia kertyi hienosti, joku arveli, että Heikan työryhmän ehdotusten kannattajat julkaisevat myös vetoomuksen. Tätä olisin toivonut. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, moniko allekirjoittaa vetoomuksen, jossa vaaditaan pappien ja muiden seurakunnan työntekijöiden erottamista. En usko, että allekirjoituksia olisi kertynyt 10.000. Netissä on Tulkaa kaikki -liikkeen sivusto. Liike kertoo vaativansa naispappien syrjimisen lopettamista kaikissa seurakunnissa. Tämä tarkoittanee pitkälti Heikan työryhmän ehdotuksiin yhtymistä. Toki liikkeellä on ohjelmassaan muitakin kohtia. Liikkeen ohjelman kannattajiksi allekirjoituksella on ilmoittanut muutama sata ihmistä. 

Rakentavat ratkaisut ovat saaneet huomiota lehdissä jonkin verran. Osa herätysliikelehdistä on kertonut vetoomuksesta näyttävästi. Osa kirkollisista lehdistä on lähinnä vaiennut siitä, mikä ei edistä niiden valitsemaa linjaa. Paljastavaa oli Kotimaan tapa uutisoida Tulkaa kaikki –liikkeen liikkeelle lähtöä ja toisaalta Rakentavia ratkaisuja. Edellisestä oli liki koko sivun myönteinen juttu, jälkimmäisestä pieni maininta marginaalissa.  

Häiriköitä Rakentavia ratkaisuja –sivuilla on ollut jonkin verran. Erinomaisen teknisen toteutuksen ansioista häiriköt on saatu pidettyä kurissa ja sivusto asiallisena.

Onko Rakentavilla ratkaisuilla merkitystä? Vaikuttaako vetoomus? Yhä toivon, että kirkkomme ratkaisisi naispappeudesta aiheutuvat ongelmat jotenkin muuten kuin repien ja tavoilla, joita ei pitäisi kirkossa käyttää. Keijo Rainerman eriävä mielipide tarjoaisi tähän hyvät ainekset. Vaikkei näin tapahtuisi, vetoomuksella on ollut suuri merkitys. Se on osoittanut monelle syrjitylle, ahdistetulle ja sivuun työnnetylle, ettei hän ole yksin. Meitä on sentään jonkin verran.

Nettivetoomus on edelleen mahdollisuus allekirjoittaa (www.rakentaviaratkaisuja.fi). Oletko kertonut ystävällesi tai vihamiehellesi tästä mahdollisuudesta?



Rakentavia ratkaisuja -vetoomus luovutettiin arkkipiispalle 8.9.2006. Allekirjoittaneita oli 11 091. Tulokset olivat laihat.

Miksi Paavalin synodi syntyi?

Timo Holma, rovasti
Kokkola
 
Esitelmä Paavalin Synodin paastonajan kirkkopäivillä
Lapin seurakunnassa Satakunnassa 9.4.2006

Jo puoli vuosisataa sitten tapahtumat Ruotsin kirkossa ja voimakkaasti lisääntynyt liberaaliteologian vaikutus meilläkin aiheuttivat kirkossamme paljon ongelmia ja huolestumista. Luottamus Raamatun sanaan oli vähenemässä. Kirkossakin alettiin yhä enemmän myöntyä vanhan kirkonvastaisen kritiikin vaatimuksiin. Ajateltiin, että modernille ihmiselle täytyi puhua valistuneemmalla tavalla ihmisestä ja hänen asemastaan Jumalan maailmassa. Syntiä alettiin pitää virheellisenä nimityksenä ihmiselämän vaikeuksista. Enää ei voitu puhua lopulliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä, syntiä vihaavasta Jumalasta, ja käsitys sovituksesta muuttui täysin.

Vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan ”Ateistit alttarilla. Miksi papit kiistävät uskonoppeja?” dosentti Timo Eskola on kuvannut radikalisoituneen teologian Raamatun sanasta vieraantunutta tilaa mm. näin: ”Koska syntiä ei pidetä ihmisen perimmäisenä, iankaikkisuutta koskevana ongelmana, termillä ’sovitus’ tarkoitetaan vain ihmisen ja Jumalan ’kumppanuutta’ vaikeiden olosuhteiden keskellä tapahtuvassa elämäntaidon hankinnassa.” (s. 21)

Haluan viitata sovitus-käsitteen hämärtymiseen Saksassa jo 70 vuotta sitten. Hallussani on kansallissosialistisen ideologian omaksuneiden Saksan evankelisen kirkon jäsenten Jenan piirin ”saksalaisten kristittyjen” vuoden 1936 tienoilla jakama propagandalehtinen (Kundgebung der Kirchenbewegung Deutsche Christen / Kreis Jena). Sen neljännessä teesissä todetaan, että kun Paavalin järkeisuskoon sitoutuneet tunnustusrintaman jäsenet löytävät sovituksen juutalaisen Uhrilampaan Jeesuksen Kristuksen veressä, niin saksalaiset kristityt löytävät sen sydämenuskossaan itse Jeesukseen pitäytyneinä rakkaudessaan Jumalaan ja lähimmäisiin. Yhdeksännessä teesissä todetaan, että kun tunnustusrintaman jäsenet pitävät vielä tänäkin päivänä juutalaisia Jumalan valittuna kansana, niin saksalaisille kristityille he ovat onnettomuus (Die Juden sind unser Unglück) eikä heille löydy tilaa saksalaisten kristittyjen seurakunnissa. Juutalaiset perustakoot omat juutalaisseurakuntansa.

Vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessaan Osmo Tiililä – protestantti teol.tri Timo Junkkaala on mielenkiintoisella tavalla kuvannut niitä vuosikymmeniä, joiden aikana kirkkomme perustuksia erityisesti koeteltiin ja syntyi tarvetta Jumalan sanaa ja kirkon tunnustusta puolustavaan toimintaan. Siinä puolustustaistelussa myös Paavalin synodi on ollut uskollisesti mukana 30 vuotta.

Kuten Ruotsissa jo paljon aikaisemmin, meilläkin 1960-luvun lopulla syntyi Raamattu ja tunnustus–liike. Sen tarkoituksena oli herättää kirkon jäseniä tietoisiksi liberaaliteologian aiheuttamasta haasteesta. Vuosina 1968 ja 1969 tapahtuneiden valmistelujen jälkeen pidettiin kolme merkittävää kokousta, joissa julkilausumin haluttiin puuttua tapahtumien kulkuun (Helsingissä Mikael Agricolan kirkossa 8.–9.1.1970, Kuopiossa Alavan kirkossa 8.–9.1.1971 ja Helsingissä Taivallahden kirkossa 2.–3.4.1971). Tämä liike sai kannatusta erityisesti evankelisten ja heränneiden parissa. Mutta herätysliikkeiden erilaisten tavoitteiden vuoksi se vähitellen lamaantui.

Vuosien tauon jälkeen seuraava Raamattu ja tunnustus–kokous pidettiin Maarian pappilassa 1.4.1975. Siihen antoi aiheen erityisesti naispappeudesta käydyn keskustelun vilkastuminen. Kutsun tuohon kokoukseen allekirjoittivat nuoret teologit Simo Kiviranta ja Olavi Rimpiläinen. Kokouksen antina voidaan pitää sitä, että yhteinen toistuva kokoontuminen ja tapahtumien seuraaminen todettiin välttämättömäksi ja asetettiin toimikunta valmistelemaan seuraavaa kokousta. Se pidettiin 8.3.1976 Helsingissä Paavalin kirkossa. Siellä hyväksyttiin julkilausuma Kirkon virka ja naispappeus. Nimi Paavalin synodi saatiin tämän kokouksen jälkeen lehdistöltä pilkkanimenä; mutta se vakiintui pian Raamattu ja tunnustus -liikkeen silloista toimintaa myönteisesti kuvaavaksi symboliksi. Synodin oli otettava vastaan eri herätysliikkeiden ja kirkollisten piirien jäseniltä tulleet vetoomukset jatkuvan kanssakäymisen ylläpitämisestä.

Tärkeimmäksi tehtäväkseen synodi alun perin asetti toimimisen avoimena tiedotuskanavana ja keskustelufoorumina herätysliikkeiden sekä muun Jumalan sanaan ja kirkkomme tunnustukseen pitäytyvän kirkkomme jäsenistön kesken. Paavalin synodi ei ole herätysliike eikä tarkoita esiintyä kirkkona kirkossa. Vain ystävinä Kristuksessa synodin jäsenet haluavat elää veljinä ja sisarina kaikille Jumalan sanaa ja siihen perustuvaa kirkkomme tunnustusta rakastaville ja siitä vastuuta tunteville piispoille, seurakuntien työntekijöille ja yhteiselle kirkkokansalle.

Perustamisestaan lähtien Paavalin synodi on palvellut keskustelufoorumina ja tiedottajana. Sen piirissä on ollut mahdollista myös ulkomaisten vieraiden kanssa paneutua luterilaisten kirkkojen ajankohtaisiin kysymyksiin. Siinä tarkoituksessa ovat palvelleet eri puolilla maata vuosittain järjestetyt paastonajan kirkkopäivät ja muut kokoontumiset sekä julkaisut. Vuodesta 1977 lähtien Paavalin synodi on julkaissut Sisarenpoika lehteä. Se on saanut nimensä Ap.t. 23:12-22 kertomasta tapahtumasta, jossa Paavalin sisaren poika sai palvella tärkeässä tiedotustehtävässä

Vuoteen 1986 saakka asianomaisen hiippakunnan piispa on ollut mukana Paavalin synodin seminaareissa ja kirkkopäivillä, sen jälkeen vain piispa Olavi Rimpiläinen synodin esimiehenä. Ulkomaisina piispoina kirkkopäivillämme ovat vierailleet Ruotsista piispat Bo Giertz ja Bertil Gärtner, Inkerin piispa Aarre Kuukauppi sekä Latvian luterilaisen kirkon arkkipiispa Janis Vanags. Muina ulkomaisina vieraina synodin kokouksissa ovat olleet mm. tuomiorovastit Per-Olof Sjögren ja G.A. Danell, kirkkoherra Fredrik Sidenvall ja lehtori Erik Petrén Ruotsista, teol.lis. Jörgen Glenthöj, Sören Ruager ja rovasti Hans O. Okkels Tanskasta sekä prof. Reinhard Slenzcka Latviasta ja pastori Per-Anders Grunnan Pietarista.

Paavalin synodin syntymisen aikoihin teologiseksi vedenjakajaksi kirkossamme muodostui virkakomitean loppumietintö. Sen yksimielisesti laaditusta perustekstistä komitean jäsenet päätyivät vastakkaisiin johtopäätöksiin. Enemmistö katsoi tutkimustulosten puoltavan pappisviran avaamista naisille; vähemmistö torjui naispappeuden. Piispainkokouksen enemmistö asettui komitean enemmistön kannalle. Mutta Helsingin yliopiston systemaattisen teologian opettajat Lauri Haikola, Ahti Hakamies, Tuomo Mannermaa, Seppo A. Teinonen ja Kalevi Toiviainen yhteisessä kriittisessä kannanilmaisussaan Kotimaa –lehdessä 30.4.1976 totesivat, että piispainkokouksen käyttämät perustelut naispappeuden toteuttamiseksi merkitsevät Raamattuun ja tunnustukseen nähden olennaisesti uutta virkakäsitystä. Tämän kantansa professori Mannermaa toi voimakkaasti esille myös Oulun hiippakunnan hiippakuntakokouksessa, joka antoi kirkolliskokoukselle hänen esittämänsä lausunnon virkakomitean loppumietinnöstä. Siinä todetaan, että pappisviran avaaminen naisille vaatii ratkaisevaa muutosta voimassa olevaan oppiin kirkon virasta.

Lausunnossaan 24.9.1986 piispainkokous esitti, että ”kirkolliskokous päättäessään pappisviran avaamisesta naisille 1. toteaisi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei muuta oppiperustaansa; kirkkolain 1 §:n mainitsema raamattu- ja tunnustusperiaate on siten muuttumattomana voimassa, ja 2. hyväksyisi piispainkokouksen lausunnon periaatteen, jonka mukaan myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme täysi toiminnan vapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.”

Piispa Yrjö Sariola teki kirkolliskokouksen täysistunnossa 6.11.1986 tähän piispainkokouksen esitykseen oman muutosesityksensä, joka hyväksyttynä äänin 85-9 liitettiin pontena varsinaiseen kirkolliskokouksen kirkkolain muuttamista koskevaan päätökseen kirkolliskokouksen pöytäkirjan 34 §:ssä.

Piispa Sariolan esittämästä muutoksesta johtuen piispainkokouksen muotoilemasta periaate-lauselmasta jäi pois sana täysi (”täysi toiminnan vapaus” oheni sanaksi toiminnanvapaus). Muilta osin ponteen alkuperäisenä hyväksymäänsä piispainkokouksen tekstiin kirkolliskokous lisäsi virkkeen: ”Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

Vaikka kiistanalaisen virkaratkaisun pitkänä valmisteluaikana monet piispat henkilökohtaisesti ja edellä mainitussa lausunnossaan piispainkokous yhdessä vakuuttivat, että kirkkomme oppi pappisvirasta tämän virkareformin vaikutuksesta ei muutu, ongelma elää edelleen ratkaisemattomana kirkossamme. Totta on, että niin kirkkolain kuin kirkkojärjestyksenkin ensimmäisessä pykälässä kirkkomme oppiperusta on ilmaistu edelleen muuttamattomana, ja siitä kirkossamme on syytä iloita. Mutta se pelkästään ei näy takaavan, että myös muut kirkkolain ja kirkko-järjestyksen säädökset pysyvät Raamattuun perustuvan kristillisen opin mukaisina (1. Kor. 2:14).

Päätoimittaja Tapani Ruokanen kirjoitti kolumnissaan ”Tasa-arvoako” (Suomen Kuvalehti 26.7. 2002): ”Naispappeus ei ole moraaliasia: se on opillinen kysymys. Kirkkoherra kieltäytyi toimittamasta jumalanpalvelusta naispappiensa kanssa opin takia. Se on hänen tulkintansa Raamatusta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon synodi eli kirkolliskokous käyttää korkeinta valtaa opin asioissa. Se on muuttanut oppia eli tulkinnut Raamattua niin, että nainen kelpaa papiksi. Se on papiksi aikovan hyväksyttävä siinä missä kolminaisuusoppikin” ja jatkaa: ”Valkealan kirkkoherran ja muiden hänen kaltaistensa tulisi erota luterilaisesta kirkosta ja liittyä toiseen kirkkoon”.

Näin Suomen Kuvalehden päätoimittaja pyrkii vakuuttamaan lukijoilleen, että muutos, jota piispainkokous lausunnossaan syksyn 1986 kirkolliskokoukselle suositteli vain järjestelykysymyksenä, on nähtävä järeänä kirkkomme oppia koskevana muutoksena ja toteaa: ”Se on papiksi aikovan hyväksyttävä siinä missä kolminaisuusoppikin”.

Ettei kirkolliskokous antaisi johdattaa itseään harhaan, kirkolliskokouksen kevätistunnon avaus-puheessaan 3.5.1976 arkkipiispa Martti Simojoki paimenvastuunsa syvästi tuntien lausui mm: ”Kirkolliskokouksen päätösten tulee olla yhdensuuntaisia luterilaisen tradition kanssa, josta seuraa, että kaikkea myöhäisempää traditiota on arvosteltava Raamatun kirjoitusten mukaan. … Oikeaa kristillistä uskoa määriteltäessä on kirkon varhaiskaudelta lähtien pidetty ohjeena sitä, joka on ’uskottu kaikkialla ja aina ja jonka kaikki uskovat’. Luterilaisen kirkon, tässä tapauksessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, on noudatettava samaa ohjetta, sillä luterilainen kirkko ei tahdo opettaa muuta kuin mitä yksi ja pyhä seurakunta, joka kaikkina aikoina pysyy samana, on aina opettanut (Augsburgin tunnustus VII, ’una sancta ecclesia perpetuo mansura’).”

Kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyneiden käännyttämisen vaikea tehtävä viime vuosina piispakunnassa on langennut Espoon piispa Mikko Heikalle. Sitä tehtävää hoiti aikaisemmin piispa Ilkka Kantola. Siinä asemassaan viimeksi mainittu kutsui 29.11.2001 joitakin mielestään sitkeimpiä naispappeuden vastustajia keskustelemaan kanssaan Turun tuomiokapituliin. Tilaisuuden lähestyessä loppuaan hän pyysi vielä: ”Sanokaa nyt, mihin te oikeastaan pyritte, kun niin peräänantamattomina vastustatte tätä uutta järjestystä kirkossamme?” Vastasin hänelle: ”Emme pyri mihinkään muuhun kuin siihen, että kirkossamme otettaisiin vakavasti myös Nikean uskontunnustus ja sen tämäkin lauselma: Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon, ja että pyrkisimme vilpittömästi myös elämään tämän tunnustuksen mukaisesti pysyäksemme todellisena Jeesuksen Kristuksen kirkkona. Vain siihen pyrimme, emme mihinkään muuhun.”

Jo vuoden 1976 kirkolliskokouksen perustevaliokunta tiesi uuden virkaratkaisun synnyttävän kirkkoomme vaikean sisäisen jännityksen. Tämä käy ilmi valiokunnan mietintöön nro 2/1976 kirjatusta lausumasta, jonka tarkoituksena oli torjua ns. omantunnonklausuulin hyväksyminen kirkkolakiin: ”Kirkon järjestystä särkemättä ei ole mahdollista rakentaa kirkkolain muutoksin pitävää ’vähemmistösuojaa’ tai ’omantunnonklausuulia’, vaan kysymys on hoidettava pääasiassa piispainkokouksen antamin ohjein sekä ennen muuta toisenlaista vakaumusta ymmärtävin käytännön järjestelyin.”

Perustevaliokunnan mietintöön liittämässään eriävässä mielipiteessä valiokunnan jäsenet Eero Parvio ja Rafael Repo totesivat: ”Jos kirkko päättää näin, se itse asiassa tunnustaa, että kyseessä ei enää ole sama pappisvirka kuin aikaisemmin ja että kirkon tunnustuspohjaa on muutettu. On myös huomattava, että ratkaisulla riistetään niiltä papeiksi ja lehtoreiksi valmistuvilta opiskelijoilta, jotka eivät Raamatun sanaan sidotun omantuntonsa mukaan voi hyväksyä naispappeutta, mahdollisuus tulla kirkkomme palvelukseen.”

Jo 30 vuotta sitten kirkolliskokouksen perustevaliokunta siis oivalsi, että kirkon virkaa koskeva muutos toteutuessaan ajaisi kirkon voimassa olevaan oppiin ja järjestykseen pitäytyvät vähemmistöksi, joka omassa kirkossaan joutuu leimatuksi ”toisenlaisen vakaumuksen (= toisenlaisen opin) edustajiksi” ja samalla vähemmistöksi, jolle ”kirkon järjestystä särkemättä ei ole mahdollista rakentaa kirkkolain muutoksin pitävää vähemmistösuojaa”.

Ovatko siis jotkut olleet särkemässä kirkon järjestyksen? Vuoden 1976 kirkolliskokouksen perustevaliokunta pelkäsi, että naispappeuden tultua hyväksytyksi kirkon järjestys särkyy, mutta jätti avoimeksi kysymyksen, ketkä ovat särkijöitä: kirkon aikaisemmasta opista poikkeavan uuden lain säätäjätkö vai muutetun lain aiheuttamassa uudessa tilanteessa vähemmistöön joutuvat? Nyt näyttää siltä, että päätoimittaja Ruokanen lopultakin katsoo löytäneensä kasvot 30 vuotta sitten anonyymiksi jääneelle kirkon järjestyksen särkijälle ja on valmis antamaan hänelle tuomionsa. Mutta Nikean tunnustuksen perusteella edelleen apostoliseksi tunnustautuvassa kirkossamme täytyy olla lupa kysyä, mistä päätoimittaja Ruokanen on saanut sen tuomiovallan?

Vähemmistöjen kohtelusta Suomessa ylipäänsä akatemiaprofessori Heikki Ylikangas on todennut (radiohaastattelu 2.3.1998), että suomalaiset ovat taipuvaisia konsensukseen, ja kun se jossakin asiassa on saavutettu, he eivät enää osaa puhutella vähemmistöä sivistyneesti vaan pyrkivät sitä rankaisemaan.

Edellä laajasti käsittelemäni, 30 vuotta kirkossamme ratkaisemattomana vellonut kysymys ja monet muut Raamattuun ja kristikunnan yhteiseen vuosituhannet tallentamaan oppiin ja opetukseen sisältyvät kysymykset elävät jatkuvasti kirkossamme asioina, joihin jokaisen uuden sukupolven on perehdyttävä samalla tinkimättömällä vastuullisuudella kuin edeltäjiensäkin. Ja yhä uudelleen on rohjettava kysyä: Mikä on Herran tahto; mitä hän pyhässä Sanassaan on meille ilmoittanut? Sitä on jatkuvasti yhdessä uskollisesti tutkittava, niin kuin Luukas kertoo berealaisten tehneen, kun Kristuksen evankeliumi ensimmäisen kerran tuotiin heidän luoksensa. Heistä kerrotaan (Ap.t.17:10-14), että he olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset. ”He ottivat sanan halukkaasti vastaan ja tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa.” Juuri tätä Paavalin synodi koko toimintansa ajan on pyrkinyt teroittamaan ja tätä apostolien (Ap.t. 5:29) antamaa ohjetta: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.”

Paavalin synodin jäsenet saavat tänään juhlapäivänään kiitollisin mielin tunnustaa: ”Tähän asti Herra on meitä auttanut.” Samalla voimme todeta, että kuljettu 30 vuoden taival ei ole ollut helppo, mutta ihmeellinen Jumalan siunaus ja varjelus on ollut mukanamme.

TIE TOTUUS JA ELÄMÄ – KIRKKO UUTEEN USKOON?

Juhani Koivisto Pastori, Paavalin synodin tuki ry:n hallituksen pj Ryttylä

Paastonajan kirkkopäivät Lauantai 8.4.2006 klo 12.00,

Lapin seurakunta,

Avajaiset

Jeesus sanoi: "Minä olen tie totuus ja elämä." Joh.14:6

Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi Paastonajan kirkkopäiville, joita saamme pitää Satakunnassa Lapin seurakunnassa. Vietämme näitä kirkkopäiviä tunnuksella, jotka on lainattu Jeesuksen sanoista: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ne muistuttavan elämän ja uskon perustasta, lähteestä ja suunnasta. Tähän on lisätty toinen osa: kirkko uuteen uskoon?

Elämme aikaa, joka ei hyväksy totuutta, vaan haluaa rakentaa oman totuutensa. Uskon perusteita ja käytäntöjä vaaditaan muutettaviksi ajan vaatimusten mukaisiksi. Uudella uskolla ei ole selviä rajoja, ehkä se tänä aikana onkin enemmän rajattomuutta tai vapaudeksi väitettyä ihmisen omaa ajattelua. Aikamme tienristeykseen pysähtynyttä neuvotaan päinvastoin kuin Raamatussa: lähde mihin suuntaan haluat.

Tänä vuonna muistellaan näillä alueilla vaikuttanutta hengellistä isää, virsirunoilijaa Abraham Achreniusta, jonka syntymästä tulee 300 vuotta ja rukoilevaisuuden alkamisesta 1756 250 vuotta. Abraham Acreniuksen elämässä oli erikoinen saarnatuolikokemus, jossa hän sai Jeesukselta vastauksen: Sinut on pantu ajan merkiksi. Martti Ruuth nimesi laajan tutkimuksen Achreniuksesta "ajan merkki ajoiltaan". Noiden aikojen tapahtumahetkinä oli hankala muodostaa selvää kuvaa, mistä oli kysymys. Täältä satojen vuosien takaa katsottuna voimme nähdä, että Eurooppa eli voimakasta murrosaikaa, joka Achreniuksen persoonan kautta heijastus myös täällä Pohjoisessa.

Kristilliselle seurakunnalle on jatkuvana haasteena tarkkailla ajan merkkejä ja kysellä, mitä tapahtuu siinä, missä tapahtuu. Tätä yritämme osaltamme mekin tehdä näilläkin kirkkopäivillä. Mekin elämme murrosaikaa ja vieläpä sellaista murrosaikaa, jossa monet asiat näyttävät horjuvan. Emme elä yhteiskunnallisen vallankumouksen aikaa, jolloin ulkonainen järkkyisi, mutta voimme silti elää radikaalin vallankumouksen aikaa, jolloin kristilliselle kirkolle ajan virtaukset asettavat vaatimuksia muutokseen. Osa näistä muutoksista voivat olla välttämättömiä, mutta on sellaisia asioita, joita Jumalan Sanan valossa tarkastellessamme, joudumme toteamaan, että muutos niissä kohdissa merkitsee perusteista luopumista.

Näiden aatteiden reittejä tarkasteltaessa voidaan havaita, että ne tulevat yhteiskunnasta ja sen jälkeen kolkuttelevat kirkon ovella. Yksi aikamme polttokohdista on käsitys ihmisestä. Onko ihminen Jumalan kuvaksi luotu vai määrittääkö hän itse itsensä vapaasti. Onko hän arvokas sikiämisestään lähtien, vai tuleeko hän arvokkaaksi vasta toiminnan ja työn kautta. Onko elämä arvokasta loppuun saakka. Kuka päättää lopusta? Ihmiskuvassa eri aikoina kohdataan eri puolia. 70 vuotta sitten kansallissosialistit korostivat antiikin ihmiskuvasta alkaen voimakasta puhdasrotuista ihmistä. Etsittiin ihannetta, johon kaikkien oli alistuttava. Esimerkiksi sairaat ja tunnetusti juutalaiset eivät tähän sopineet, he saivat mennä.

Toisen maailmansodan jälkeen keskusteltiin kasvatuksesta. Vastaako lasten kasvatuksesta äiti ja isä, perhe, vai kuuluuko kasvatusvastuu perimmältään valtiolle. Voimakkaiden aatteiden aikana valtion ote voimistuu ja se haluaa sanoa viimeisen sanan.

Meidän aikanamme nostaa päätään ihmiskuva, jossa sukupuolet halutaan häivyttää ja sukupuolisuuteen liittyvä täydentävyys hävitetään esimerkiksi tavalla tulkitun tasa-arvon nimissä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan Jumalan hyvään luomistyöhön kuuluu ihminen miehenä ja naisena, isänä ja äitinä. Tämä kaksinaisuus on perheen ja sitä kautta yhteiskunnan perusta. Raamatussa Jumalan laki suojelee tätä perustaa sitä vastaan kohdistuvilta hyökkäyksiltä (kuudes käsky).

Kirkossamme kohdattaessa ajan virtauksia on käytetty käsiteparia usko ja rakkaus. Uskolla tarkoitetaan evankeliumia ja rakkaudella lain aluetta. Näin tulkitulla käsiteparin käytöllä ajatellaan, että ensin mainittu eli "uskon piiri" on pysyvää, kun taas "rakkauden alue" muuttuvaa. Näin tulkiten erilaisiin kysymyksiin voidaan rakkauden nimissä sopeutua, koska ne ovat jonkinlaista ajan muutosta. Mielestäni tämä käsitepari on kirkkomme hermeneuttinen (tulkinnallinen) saranakohta, jota ensin käytettiin virkakysymyksessä ja nyttemmin tarjotaan ihmiskuvaan liittyvissä kysymyksissä, viimeksi mm. hedelmöityshoitokeskustelussa ja samaa sukupuolta olevien vihkimistä esittäneiden linjauksissa. Asiat eivät etene aina samaan suuntaan, esim. hedelmöityshoitoasiassa, jossa oli kyse isyyden merkityksestä, kirkkohallitus antoi selkeän kannan, mutta sitä vastustavissa kannoissa käsiteparilla perustellen luonnosteltiin toisenlaista vaihtoehtoa.

Kristillisen teologian näkökulmasta on kysymys lain teologiasta. Taustalla on käsitys laista, jossa Jumalan laki ja Jumalan tahto nähdään sillä tavalla "rakkautena", että sen pysyvät ja muuttumattomat puolet sulautuvat pois "rakkauden nimissä". Nähdäkseni tätä kaavaa soveltamalla mikä tahansa yhteiskunnallinen asia tulee ainakin joksikin aikaa hyväksytyksi, vaikka se olisi kuinka Raamatun sanan vastainen.

Ajan aatteet olisivat muuten harmittomia keskustelun teemoja, mutta niillä on taipumusta pyrkiä sillä tavalla vallitseviksi, että niitä kaikkien tulee noudattaa. Niiden perustella tehdään karsintoja ja valintoja.

Aivan viimeksi olemme saaneet tästä esimakua, kun olemme seuranneet piispa Mikko Heikan johtaman piispainkokouksen asettaman työryhmän mietintöä. Työryhmä on pyrkinyt ratkaisemaan ongelman, joka on syntynyt vanhan kristikunnan klassisen virkakäsityksen ja uuden käsityksen välillä. Mietintö on mietintö, mutta sen riveillä on ajatuksia, jotka ovat nostattaneet hiuksia.

Heikan johtama työryhmä on pyrkinyt ratkaisemaan niiden aseman, jotka eivät voi hyväksyä pappisviran avaamista naisille tavalla, jossa heidät pakotetaan rangaistuksella uhaten yhteistyöhön sekä omaa että kristillisen kirkon klassista kantaa vastaan. Samantyyppinen linjaus on Ruotsin kirkossa. Kysymys kirkon virasta on aito teologinen ongelma, johon tässä paperissa ratkaisua haetaan työoikeutta tai syrjintää koskevasta lainsäädännöstä. Työryhmän mietintö sai perusteellisen eriävän mielipiteen ja siihen on eri tahoilla otettu kantaa. Sitä käsitellään näilläkin päivillä myöhemmin. Kiinnitän siksi huomiota vain muutamaan näkökohtaan.

Ensimmäinen on teologisen kysymyksen ratkaiseminen maallisen lain termistöllä. Äskettäin Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen julkaisi kirjan Ateismin jälkeen. Siinä hän arvioi Neuvostoliiton ajan uskonnollista tilannetta. Yksi valtion pyrkimyksistä tuona aikana oli uskonnon juurittaminen ja sen mukaiset uskovien vainotoimet.

Kääriäinen esittää havainnon: " Uskonnollisin perustein tapahtuva vainoaminen tai diskriminointi oli periaatteessa laitonta. Tähän tarjoutui kuitenkin perusteita, kun monia uskonnolliseen elämään liittyviä ilmiöitä määriteltiin uudelleen. Niitä tulkittiin sekulaareina ilmiöinä, joista voidaan rangaista rikoslain perusteella." Esimerkkinä Kääriäinen mainitsee, että uskonnollisia ilmiöitä saatettiin tulkita sosialistisen elämäntavan vastaisiksi. Vuonna 1959 kriminalisoitiin uskonnolliset kulkueet ja lasten uskonnollinen kasvattaminen. (Kääriäinen 2004,50)

Kysymyksessä on vasta mietintö, jonka saamasta päätöksestä emme vielä tiedä. Mielestäni siinä luonnostellaan saman suuntainen kaava, jonka Kääriäinen näkee naapurissamme olleen. Silloin kun aikanaan parikymmentä vuotta sitten hyväksyttiin ponsilauselma, se tehtiin siksi, että oli juuri muutettu kristillisen kirkon kaksituhatvuotinen kanta toiseksi. Tähän liittyvälle kannalle haluttiin tuossa tilanteessa antaa jonkinlainen olemassaolon oikeus. Työryhmän mietinnössä perinteisen kannan seuraaminen tulkitaan tai Kääriäisen kaavaa seuraten sekularisoidaan "syrjinnäksi" tai "työoikeudelliseksi asiaksi". Se irrotetaan kirkon teologiasta ja sille annetaan maallisen lain tulkinta. Niille jotka eivät tähän alistu näytetään lakikirjaa. Muutettavat muuttaen tarvittaessa löytyy muitakin nimilappuja.

Ongelma on samalla kirkon dogman ja demokratian välienselvittelyä. Tässä on ajassamme paljon epäselvyyttä. Tiedotusvälineissä on ollut hankalaa ymmärtää pitäytymistä käsitykseen, joka on äänestyksessä jäänyt vähemmistöön. Tässä tullaan ilmoituksen ja demokratian saranakohtaan.

Demokratia on yhteiskunnassa tehnyt palveluksia länsimailla ja sen avulla on vältytty konflikteilta kun enemmistöpäätöksin on ratkaistu asioita. Kirkkokin käyttää demokratian palveluja.

Kristillisen uskon ja opin alueelle tultaessa demokratia joutuu rajalle ja konfliktiin. Kristillisen uskon lähtökohtana on sen perustuminen Raamattuun ja Jumalan ilmoitukseen. Se perustuu johonkin, joka on annettua. Tie on avattu. Kaikki tiet eivät vie perille. Näin uskomme ja sen perusta ei ole syntynyt maallisten aatteiden tapaan ihmisten keskinäisellä sopimisella.

Kun on kysymys suhteesta ilmoitukseen, siitä emme lähde äänestämään. Äänestyksissä voidaan tulla tänään tähän tulokseen, huomenna toiseen. Suomessa tämä kanta on enemmistössä, Ruotsissa taas toisenlainen.

Komitean mietintö ja sen ponnesta antamat kannanotot ovat tuoneet mieleen demokratian ongelmaa kuvaavan jutun. jonka löysin eräästä kirjasta: Jutun mukaan kolme kaverusta Pekka, Kalle ja Heikki lähtivät retkelle kuumana kesäpäivänä. Jokaisella oli eväänä juomapullo. Kun jano yllätti päätettiin ensin 2-1, että ensimmäisenä juodaan Pekan pullo. Kun se oli yhdessä juotu, päätettiin jälleen äänin 2-1, että jokainen juo omasta pullostaan.

Usko, tunnustus ja totuus

Teema on liittynyt myös uskon luonteeseen. Kristillinen usko on olemukseltaan asia, joka on tarkoitettu levitettäväksi. Jeesus vertasi sitä kaupunkiin, joka on vuorella tai kynttilään lampunjalassa. Kristillinen usko on sisäiseltä olemukseltaan missionaarinen, sen lähtökohtana on sanoman julistaminen lähellä ja kaukana.

Aikamme kulttuurissa usko tulkitaan helposti tunteeksi, joka mieluummin kätketään sisimpään. Uskoa saatetaan sisällöllisesti kaventaa jonkinlaiseen minimiin. Sitä kavennetaan ja kätketään.

Mietinnön ajatus kristikunnan klassisen kannan lukitseminen sydämen kaappiin, josta se ei saa tulla näkyviin on uskon ja tunnustuksen luonteen vastaista.

Näillä kirkkopäivillä kysymme, miten me tunnustamme ajassamme johon meidät on kutsuttu elämään.

Terveellä tavalla rohkeus muistuttaa totuudesta sielläkin, missä se ei ole suosittua. Rohkeudesta joutuu maksamaan myös hintaa, mikä on ollut tyypillinen piirre aikoina, jolloin uskoa on noustu tunnustamaan.

Tähän rohkeuteen meitä kutsutaan tänään näillä Paastonajan kirkkopäivillä ja näiden jälkeen.



Oulun kirkkopäivien 2005 esitelmiä


YHTEYKSIÄ JA RISTEYKSIÄ – Kirkon viimeaikaisten aktioiden teologinen tulkintahorisontti

Lasse Marjokorpi – Oulun kirkkopäivät la 28.5.2005  

Ensiksi on syytä todeta että kirkko on yhteys. Siinä eletään yhteisessä uskossa, tunnustuksessa ja elämässä. Sitä ilmentävät monet Raamatussa käytetyt kuvat: Kirkko on viinipuu. Kirkko on Jumalan temppeli. Kirkko on Kristuksen ruumis. Kristus on sen pää.
 
Meidän pitäisi olla kasteen ja evankeliumin kautta yhteydessä Kristukseen, joka on pää. Sanalla ruumis on kaksi merkitystä – jos yhteys Kristukseen puuttuu, ruumis on kuollut.
 
Samalla on kuitenkin sanottava, että kirkko on risteys. Se on risteys maailmaan, epäuskoon, syntiin ja Saatanan valtaan nähden. Se poikkeaa siitä, koska se tunnustaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Se poikkeaa, koska se tunnustaa Jumalan sanan arvovallan ja suostuu tuon sanan puhuteltavaksi. Se tunnustaa Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemukseen ja elää uskon kautta yhteydessä häneen. Se poikkeaa maailmasta myös elämäntavoiltaan ja arvoiltaan.
 
Olemme nyt 21. vuosisadalla joutuneet tilanteeseen, mitä mikään kirkko ei ole ennen nähnyt. Kirkko, jonka pitäisi Jumalan sanalla valloittaa maailma, on alkanut horjua opillisissa perusteissaan ja pyytää apua tältä maailmalta.
 
Tähän asti kristillinen kirkko on Jumalan sanan perusteella opettanut tälle maailmalle käsityksen Jumalasta, pelastuksesta ja siitä, mikä on oikeaa ja väärää. Nyt se on alkanut kysellä tältä maailmalta neuvoa näissä asioissa.
 
Tällöin on alkanut hallitsematon kehitys, jonka pää ei ole vielä näkyvissä: kirkon opillinen tyhjentyminen.
 
Se tulee näkyviin mm. siinä, mistä kirkossa voidaan keskustella ja mistä ei. Nimittäin kirkossamme on suostuttu kevyesti nostamaan keskustelun alaiseksi sellaisia asioita, joita ei kirkon kaksituhantisen historian aikana ole mitenkään voitu asettaa kyseenalaiseksi.
 
Niinpä nyt voidaan rauhassa käydä keskustelua sellaisista aiheista, jotka tiettyinä kirkkohistorian aikoina olisivat johtaneet suoraan polttoroviolle ja myöhemminkin olisivat aiheuttaneet viraltapanon. Nyt saa keskustella siitä, olisiko Jumalan nimeä muutettava,  nyt voi kieltää Kristuksen jumaluuden ja hänen ylösnousemuksensa – teologi joka väitti Jeesuksen kuolemansa jälkeen tulleen siirretyksi joukkohautaan valmistelee nyt rippikouluaineistoa kirkon nettisivuille piispainkokouksen luvalla.
 
Syntiinlankeemuksen voi ohittaa, maailman luomisen kieltää, taivaan ja helvetin jättää pois laskuista, Kristuksen tulemisen kieltää puhumattakaan Raamatun historiallisuudesta, sen arvovallasta tai sitovuudesta.
 
Näistä edellä mainituista asioista on tullut heikkoja uskonkohtia, joiden kieltämisestä, muuttamisesta tai rikkomisesta ei seuraa mitään. Samaten Jumalan käskyistä voi opettaa mitä tahansa, avioliiton pyhyyden kieltää tai suosia sen sijaan avoliittoa, avioeroja, homoliittoja. Erityisesti kristillinen etiikka halutaan siirtää heikkojen uskonkohtien joukkoon. Niinpä Benedictus XVI:n mainitsema ”relativismin diktatuuri” suo virkoja ja vihkimyksiä niille, jotka toimivat väissä asioissa Raamattua vastaan.
 
Samaan aikaan kirkkoomme on syntynyt uusia uskonkohtia, joita voisimme kutsua lujiksi uskonkohdiksi. Niiden kohdalla ei tule kyseeseen minkäänlainen järkkyminen.
 
Nämä lujat uskonkohdat ovat samalla eräänlaisia tabuja, joista ei saisi julkisesti keskustella ja joista ymmärtäväisen kirkonmiehen pitäisi osata julkisuudessa vaieta.
 
Sellainen on ennen muuta naispappeus. Kun piispainkokous tuon tuostakin joutuu palaamaan tähän kysymykseen, se aina toteaa, että nyt keskustellaan vain jo tehdyn päätöksen soveltamisesta kirkon kentässä. Naispappeuden hyväksymisestä ei keskustella – itse päätöksen oikeutusta ei voi mitenkään asettaa kyseenalaiseksi. Yhteiskunnallinen hegemonia ei salli tämän kaikkein pyhimmän linnakkeensa valloittamista.
 
Toinen uskonkohta, jonka muuttamisesta ei suvaita keskustelua on kirkon julkisoikeudellinen asema. Tämän tabun olemassaolo tulee näkyviin siinä, että sen seurauksena on lukuisia muita kysymyksiä, joita ei sovi nostaa pöydälle kirkollisessa keskustelussa, koska ne uhkaisivat kirkon kansankirkkoasemaa ja lopulta sitä, mistä kaikki on kiinni, sen verotusoikeutta.
 
Siksi näihin kiellettyihin aiheisiin kuuluu parokiaaliperiaate, joka tarkoittaa sitä,  että seurakunnan jäsenen on asuttava sen kunnan alueella, missä seurakunta on.  Pyhän parokiaaliprinsiipin purkaminen voisi johtaa aitoon kilpailutilanteeseen ja tunnustuksellisten seurakuntien syntymiseen.
 
Yhteys valtioon on pitkälti purettu, mutta eletään kuin valtiolle olisi myönnetty hegemonia ja veto-oikeus, jos ei opin niin ainakin etiikan kysymyksissä.
 
Kirkossa on myös sopimatonta tunnustaa uskoa Jumalan luomistyöhön sillä tavalla, että evoluutiousko tulee jotenkin asetetuksi kyseenalaiseksi.
 
Myös etiikassa esiintyy muutamia tabuja, joista puhuminen on sopimatonta. Kun valtio suosii lainsäädännössään avioeroja, tekee klinikoillaan abortteja, valistaa ja yllyttää keskenkasvuisia sukupuolisuhteisiin jakaen heille kondomeja, on sopimatonta puuttua vapaaseen seksiin ja vapaisiin sukupuolisuhteisiin, niin paljon vahinkoa kuin niistä aiheutuukin.
 
Tämän jälkeen voidaan kysyä, mistä syntyy yhteys. Tai toisinpäin mikä aikaansaa, että tiet kirkon sisällä risteävät.
 
Ratkaisevaa on, seurataanko kirkossa sen omaa olemusta ja tunnustusta, vai seurataanko siellä ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevaa maailmankatsomusta.
 
2000-luvun teologinen tyhjiö on seuraamusta kirkon irtautumisesta sen omasta opista, sille annetusta totuudesta ja ennen mutta sille annetusta evankeliumista, jonka varassa se elää.
 
Kirkon perustana on sille annettu jumalallinen ilmoitus, pyhä Raamattu. Raamattu on pysynyt samana vuosisadasta toiseen, mutta raamatuntutkimus on noin kahden vuosisadan ajan joutunut sellaisten metodien, ennakko-oletusten ja filosofialla ladatun tieteen valtaan, että se ei enää ole kyennyt tavoittamaan Raamatun ydinsanomaa
 
Ns. historiallinen raamatuntutkimus on keskittynyt etsimään Raamatun tekstien takaa sen historiallista ydintä. Tuloksena on lähes säännöllisesti ollut, että se on hävittänyt Raamatun historiallisen sisällön ja saanut sen sisällöksi nykyajan historialliset katsomukset: naisasian, tasa-arvon, vallankumouksen, ympäristönsuojelun. Tällaisia asioita löytää nykyinen eksegetiikka hermeneuttisessa prosesseissaan.
 
Sen vuoksi emme voi seurata sellaista eksegetiikkaa, joka on kadottanut yhteytensä kirkkoon ja sen perustaan, Jumalan ilmoitukseen, ja pyrkii mustasukkaisesti varjelemaan yhteyttään tähän maailmaan.
 
Tässä ahdingossa meitä auttaa suuresti Nikean uskontunnustus. Siinä nimittäin todetaan lyhyesti joitakin Raamatun meille ilmoittamia asioita, jotka nykyisessä maailmassa laajalti kiistetään.
 
Se toteaa maailmankaikkeuden syntyneen Jumalan luomistyönä, niin että hän on Poikansa välityksellä luonut sekä näkyvän että näkymättömän.
 
Se toteaa Kristuksen tulleen ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden ja ristiinnaulitun meidän tähtemme ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä.
 
Se toteaa Pyhän Hengen puhuneen profeettojen kautta. Näin koko Raamattu on meille Jumalan ilmoitusta.
 
Kaikki nämä seikat piispa Spong kielsi viime vuoden kirkkopäivillä suurten aplodien saattelemana.
 
Uskontunnustus ei ole tyhjä historiallinen lauseparsi, joka juhlallisesti luetaan kirkossa ja johon heti lakataan uskomasta, kun se on luettu. Yhteys syntyy yhteisestä uskosta, kolmiyhteisen Jumalan ylistämisestä. Sen vuoksi me tunnustamme, että kolmiyhteinen Jumala on luonut meidät, pelastanut meidät Poikansa välityksellä, ilmoittanut itsensä pyhässä sanassaan ja lahjoittaa meille uskon Henkensä kautta.

Miten kirkon virka voidaan ymmärtää (laajasti)?

Lasse Marjokorpi

Esittäisin tähän alkuun tällaisen teesin: Jos kirkon virka on oikea ja toimii Raamatun mukaan, niin sen ote maailmaan nähden on valloittava.

Jos taas kirkon virka määritellään väärin, niin sen suhtautuminen maailmassa vallitseviin uskomuksiin, filosofiaan, etiikkaan ja elämäntapoihin nähden, on pelkästään antautuva, peräytyvä ja suostuva. Se on pelkkä objekti historian kehityksessä.

Nykyisessä teologisessa keskustelussa kirkon viralle löytynee kolme perusmallia – varmaan useampiakin – mutta toisin tässä esille kolme.

Ensimmäistä voisimme kutsua funktionalistiseksi käsitykseksi virasta.

Sille on ominaista, ettei ole niin paljon väliä sillä kuka kirkon virkaa hoitaa, kunhan sen funktiota, sen tehtävää hoidetaan. Tämä käsitys virasta on nyt saamassa hallitsevan aseman kirkossamme. Ihmeellistä kyllä siihen näyttää liittyvän sellainen käsitys virasta, ettei oikeastaan ole väliä sillä, mitä tehdään, kunhan vain jotakin tehdään, vaikka myydään kahvia.

Nykykirkossa esiintyy erikoinen sovellus, joka omalaatuisella tavalla muistuttaa erästä kirkkohistorian kummajaista, nimittäin cesareopapismia. Se oli suuntaus, jossa keisari kirkon yläpuolella olevana hallitsijana holhosi kirkkoa tavalla, joka vaikutti sekä kirkolliskokousten opillisiin päätöksiin että kirkon johtajavalintoihin.

Kirkkopäivillä näyttää pysyvästi päässeen valtaan sellainen käsitys, että kaikki valtaapitävät ovat soveliaita toimimaan kirkon opettajina ja neuvonantajina uskostaan, tunnustuksestaan tai elämäntavoistaan riippumatta. Tällä kohden tavoitellaan löyhää yhteyttä.

Kun Pietari tunnusti uskonsa Kristukseen Jumalan Poikana, sen jälkeen hänet asetettiin ”virkaan” – hänestä tuli ”kallio”. Funktionalistisen käsityksen vikana on, että siitä puuttuu yhteys sekä kirkon tunnustukseen että tehtävään. Tuo tehtävähän on opettaa Jumalan sanaa uskon saamista varten. Se tapahtuu sitomalla ja päästämällä eli lakia ja evankeliumia julistamalla.

Toista voisimme kutsua hierarkkiseksi virkakäsitykseksi. Se on malli, jossa piispuus korostuu pappeuden yläpuolelle erilliseksi säädyksi. Rooman kirkko toimii tämän mallin mukaan. Se on johtanut myös maallisiin valtapyrkimyksiin kuten tiedämme keskiajan historiasta. Paavi johtaa lopulta melko itsevaltaisesti kirkon hengellistä toimintaa.

Tälläkin virkakäsityksellä on myönteiset puolensa. Asettuessaan maallisen vallan yläpuolelle se on monesti kyennyt säilyttämään riippumattomuutensa valtiosta. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa uusi Rooman piispa näyttää kykenevän melko pitkälle toimimaan valtioista riippumatta, ottamaan vapaasti Raamatun pohjalta eettisesti kantaa ja suuntautumaan rohkeasti kristinuskosta luopuvan Euroopan valloittamiseen Jumalan sanalla.

Olennainen kysymys kirkon viran kannalta on, onko se olemassa vain järjestyksen vuoksi, jolloin viran sisältöä, tehtäviä ja funktiota voidaan olosuhteiden mukaan muuttaa. Vai onko virka Kristuksen asettama, perusteiltaan muuttumaton ja kirkon olemuksen kannalta ratkaiseva tekijä?

Ut:n mukaan virka on Kristuksen asettama. Kristus kutsui ja asetti 12 miestä apostoleiksi. Hän lupasi, että Pyhä Henki muistuttaa heitä kaikesta siitä, mitä hän on opettanut. Hän sanoi, että joka kuulee teitä, kuulee minua.

Voimme ajatella, että apostoleja ei esiinny enää heidän aikansa jälkeen. Mutta sen jälkeenkin kirkon virka on apostolinen. Ut:n mukaan se kuuluu vain miehille.

Tätä apostolista virkakäsitystä kuvaa Efesolaiskirje näin (4:11): ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, paimenet ja opettajat...”

Virka ei ole ihmisoikeus. Se ei nouse alhaalta. ”Hän antoi..” – me emme ottaneet.

Sitten on tietysti melkoinen ongelma, jos hän antaa ja piispat eivät anna. Miehille, joilla on olemassa sisäinen kutsu Jumalan sanan julistamiseen, piispat ovat julistaneet työsulun. Tämä on kirkkomme vakavin vamma tällä hetkellä – kun tuota tehtävää ei voida hoitaa, jossa opetetaan Jumalan sanaa uskon syntymiseksi, opin puhtauden varjelemiseksi ja kirkon jatkuvuuden ylläpitämiseksi.

Uudesta testamentista löytyy kaksi kuvaa, joilla voidaan luonnehtia Raamatun opetusta virasta. Toinen on ies, josta Jeesus sanoo, että se on sovelias. Tämä tarkoittaa sitä, että pappi on sidottu Jumalan sanaan ja tunnustukseen – meidän Herramme ratsastaa yhä ”ikeenalaisella aasilla”.

Toinen on risti, joka on yksi Lutherin mainitsemista kirkon tuntomerkeistä. Puuttuuko meiltä tämä tuntomerkki? Kun kirkkomme virka on nyt saatettu niin erinomaiseen tilaan, niin voisitte huolehtia myös siitä, että tämä tuntomerkki näkyy keskellämme – että kärsitään vainoa evankeliumin tähden. Siitä nimittäin seuraa ilo ja valloittavuus.

Apostolinen virka nojaa Jumalan ilmoitukseen. Se ei irrota Vt:a nykyeksegetiikan tapaan erilliseksi ”uskonnoksi”, vaan Jeesuksen ja apostolien esimerkin mukaisesti tulkitsee Vt:a Ut:ssa tapahtuneen täyttymyksen valossa.

Se ei tee eroa evankeliumien ja apostolien opetuksien välillä, vaan opettaa koko Raamattua arvovaltaisena Jumalan sanana. Olemmehan saaneet evankeliumit apostolien ja heidän oppilaittensa välityksellä.

Se ei hylkää Ut:n eettisiä opetuksia, vaan julistaa apostolien tavalla evankeliumia, joka yksin voi tuoda pääsyn synneistä, antaa iankaikkisen elämän toivon ja samalla uudistaa ihmiselämän. Paavali kirjoittaa: ”Minä varoitan teitä vakavasti Herran nimeen:; älkää enää eläkö niin kuin pakanat…” Kristillinen kirkko on aina opettanut uutta elämäntapaa eikä se ole rajoittunut pelkästään ympäristökysymyksiin. Oikea kirkon virka luo ympärilleen uutta etiikkaa, josta on esimerkkinä avioerojen, orjuuden, lasten heitteillejätön tai homoseksualismin hylkääminen Rooman valtakunnassa. Apostolit eivät ole käsityksineen pelkkä vastus Jumalan tuntemisessa ja hänen  valtakuntansa työssä, kuten nykyeksegetiikka esittää.

Aivan viime vuosikymmenten kehitys on osoittanut, että on mahdotonta pitää kiinni kristinuskon olemuksesta, jos samaan aikaan yritetään pitää kiinni vastoin kirkon olemusta ja sen perusteita, pyhää Raamattua, määritellystä virasta.