Paavalin synodi
PÄÄSIVUHISTORIAKIRJOITUKSIASISARENPOIKALINKITPÅ SVENSKAIN ENGLISH

Miksi Paavalin synodi syntyi?

Timo Holma, rovasti
Kokkola
 
Esitelmä Paavalin Synodin paastonajan kirkkopäivillä
Lapin seurakunnassa Satakunnassa 9.4.2006

Jo puoli vuosisataa sitten tapahtumat Ruotsin kirkossa ja voimakkaasti lisääntynyt liberaaliteologian vaikutus meilläkin aiheuttivat kirkossamme paljon ongelmia ja huolestumista. Luottamus Raamatun sanaan oli vähenemässä. Kirkossakin alettiin yhä enemmän myöntyä vanhan kirkonvastaisen kritiikin vaatimuksiin. Ajateltiin, että modernille ihmiselle täytyi puhua valistuneemmalla tavalla ihmisestä ja hänen asemastaan Jumalan maailmassa. Syntiä alettiin pitää virheellisenä nimityksenä ihmiselämän vaikeuksista. Enää ei voitu puhua lopulliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä, syntiä vihaavasta Jumalasta, ja käsitys sovituksesta muuttui täysin.

Vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan ”Ateistit alttarilla. Miksi papit kiistävät uskonoppeja?” dosentti Timo Eskola on kuvannut radikalisoituneen teologian Raamatun sanasta vieraantunutta tilaa mm. näin: ”Koska syntiä ei pidetä ihmisen perimmäisenä, iankaikkisuutta koskevana ongelmana, termillä ’sovitus’ tarkoitetaan vain ihmisen ja Jumalan ’kumppanuutta’ vaikeiden olosuhteiden keskellä tapahtuvassa elämäntaidon hankinnassa.” (s. 21)

Haluan viitata sovitus-käsitteen hämärtymiseen Saksassa jo 70 vuotta sitten. Hallussani on kansallissosialistisen ideologian omaksuneiden Saksan evankelisen kirkon jäsenten Jenan piirin ”saksalaisten kristittyjen” vuoden 1936 tienoilla jakama propagandalehtinen (Kundgebung der Kirchenbewegung Deutsche Christen / Kreis Jena). Sen neljännessä teesissä todetaan, että kun Paavalin järkeisuskoon sitoutuneet tunnustusrintaman jäsenet löytävät sovituksen juutalaisen Uhrilampaan Jeesuksen Kristuksen veressä, niin saksalaiset kristityt löytävät sen sydämenuskossaan itse Jeesukseen pitäytyneinä rakkaudessaan Jumalaan ja lähimmäisiin. Yhdeksännessä teesissä todetaan, että kun tunnustusrintaman jäsenet pitävät vielä tänäkin päivänä juutalaisia Jumalan valittuna kansana, niin saksalaisille kristityille he ovat onnettomuus (Die Juden sind unser Unglück) eikä heille löydy tilaa saksalaisten kristittyjen seurakunnissa. Juutalaiset perustakoot omat juutalaisseurakuntansa.

Vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessaan Osmo Tiililä – protestantti teol.tri Timo Junkkaala on mielenkiintoisella tavalla kuvannut niitä vuosikymmeniä, joiden aikana kirkkomme perustuksia erityisesti koeteltiin ja syntyi tarvetta Jumalan sanaa ja kirkon tunnustusta puolustavaan toimintaan. Siinä puolustustaistelussa myös Paavalin synodi on ollut uskollisesti mukana 30 vuotta.

Kuten Ruotsissa jo paljon aikaisemmin, meilläkin 1960-luvun lopulla syntyi Raamattu ja tunnustus–liike. Sen tarkoituksena oli herättää kirkon jäseniä tietoisiksi liberaaliteologian aiheuttamasta haasteesta. Vuosina 1968 ja 1969 tapahtuneiden valmistelujen jälkeen pidettiin kolme merkittävää kokousta, joissa julkilausumin haluttiin puuttua tapahtumien kulkuun (Helsingissä Mikael Agricolan kirkossa 8.–9.1.1970, Kuopiossa Alavan kirkossa 8.–9.1.1971 ja Helsingissä Taivallahden kirkossa 2.–3.4.1971). Tämä liike sai kannatusta erityisesti evankelisten ja heränneiden parissa. Mutta herätysliikkeiden erilaisten tavoitteiden vuoksi se vähitellen lamaantui.

Vuosien tauon jälkeen seuraava Raamattu ja tunnustus–kokous pidettiin Maarian pappilassa 1.4.1975. Siihen antoi aiheen erityisesti naispappeudesta käydyn keskustelun vilkastuminen. Kutsun tuohon kokoukseen allekirjoittivat nuoret teologit Simo Kiviranta ja Olavi Rimpiläinen. Kokouksen antina voidaan pitää sitä, että yhteinen toistuva kokoontuminen ja tapahtumien seuraaminen todettiin välttämättömäksi ja asetettiin toimikunta valmistelemaan seuraavaa kokousta. Se pidettiin 8.3.1976 Helsingissä Paavalin kirkossa. Siellä hyväksyttiin julkilausuma Kirkon virka ja naispappeus. Nimi Paavalin synodi saatiin tämän kokouksen jälkeen lehdistöltä pilkkanimenä; mutta se vakiintui pian Raamattu ja tunnustus -liikkeen silloista toimintaa myönteisesti kuvaavaksi symboliksi. Synodin oli otettava vastaan eri herätysliikkeiden ja kirkollisten piirien jäseniltä tulleet vetoomukset jatkuvan kanssakäymisen ylläpitämisestä.

Tärkeimmäksi tehtäväkseen synodi alun perin asetti toimimisen avoimena tiedotuskanavana ja keskustelufoorumina herätysliikkeiden sekä muun Jumalan sanaan ja kirkkomme tunnustukseen pitäytyvän kirkkomme jäsenistön kesken. Paavalin synodi ei ole herätysliike eikä tarkoita esiintyä kirkkona kirkossa. Vain ystävinä Kristuksessa synodin jäsenet haluavat elää veljinä ja sisarina kaikille Jumalan sanaa ja siihen perustuvaa kirkkomme tunnustusta rakastaville ja siitä vastuuta tunteville piispoille, seurakuntien työntekijöille ja yhteiselle kirkkokansalle.

Perustamisestaan lähtien Paavalin synodi on palvellut keskustelufoorumina ja tiedottajana. Sen piirissä on ollut mahdollista myös ulkomaisten vieraiden kanssa paneutua luterilaisten kirkkojen ajankohtaisiin kysymyksiin. Siinä tarkoituksessa ovat palvelleet eri puolilla maata vuosittain järjestetyt paastonajan kirkkopäivät ja muut kokoontumiset sekä julkaisut. Vuodesta 1977 lähtien Paavalin synodi on julkaissut Sisarenpoika lehteä. Se on saanut nimensä Ap.t. 23:12-22 kertomasta tapahtumasta, jossa Paavalin sisaren poika sai palvella tärkeässä tiedotustehtävässä

Vuoteen 1986 saakka asianomaisen hiippakunnan piispa on ollut mukana Paavalin synodin seminaareissa ja kirkkopäivillä, sen jälkeen vain piispa Olavi Rimpiläinen synodin esimiehenä. Ulkomaisina piispoina kirkkopäivillämme ovat vierailleet Ruotsista piispat Bo Giertz ja Bertil Gärtner, Inkerin piispa Aarre Kuukauppi sekä Latvian luterilaisen kirkon arkkipiispa Janis Vanags. Muina ulkomaisina vieraina synodin kokouksissa ovat olleet mm. tuomiorovastit Per-Olof Sjögren ja G.A. Danell, kirkkoherra Fredrik Sidenvall ja lehtori Erik Petrén Ruotsista, teol.lis. Jörgen Glenthöj, Sören Ruager ja rovasti Hans O. Okkels Tanskasta sekä prof. Reinhard Slenzcka Latviasta ja pastori Per-Anders Grunnan Pietarista.

Paavalin synodin syntymisen aikoihin teologiseksi vedenjakajaksi kirkossamme muodostui virkakomitean loppumietintö. Sen yksimielisesti laaditusta perustekstistä komitean jäsenet päätyivät vastakkaisiin johtopäätöksiin. Enemmistö katsoi tutkimustulosten puoltavan pappisviran avaamista naisille; vähemmistö torjui naispappeuden. Piispainkokouksen enemmistö asettui komitean enemmistön kannalle. Mutta Helsingin yliopiston systemaattisen teologian opettajat Lauri Haikola, Ahti Hakamies, Tuomo Mannermaa, Seppo A. Teinonen ja Kalevi Toiviainen yhteisessä kriittisessä kannanilmaisussaan Kotimaa –lehdessä 30.4.1976 totesivat, että piispainkokouksen käyttämät perustelut naispappeuden toteuttamiseksi merkitsevät Raamattuun ja tunnustukseen nähden olennaisesti uutta virkakäsitystä. Tämän kantansa professori Mannermaa toi voimakkaasti esille myös Oulun hiippakunnan hiippakuntakokouksessa, joka antoi kirkolliskokoukselle hänen esittämänsä lausunnon virkakomitean loppumietinnöstä. Siinä todetaan, että pappisviran avaaminen naisille vaatii ratkaisevaa muutosta voimassa olevaan oppiin kirkon virasta.

Lausunnossaan 24.9.1986 piispainkokous esitti, että ”kirkolliskokous päättäessään pappisviran avaamisesta naisille 1. toteaisi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei muuta oppiperustaansa; kirkkolain 1 §:n mainitsema raamattu- ja tunnustusperiaate on siten muuttumattomana voimassa, ja 2. hyväksyisi piispainkokouksen lausunnon periaatteen, jonka mukaan myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme täysi toiminnan vapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.”

Piispa Yrjö Sariola teki kirkolliskokouksen täysistunnossa 6.11.1986 tähän piispainkokouksen esitykseen oman muutosesityksensä, joka hyväksyttynä äänin 85-9 liitettiin pontena varsinaiseen kirkolliskokouksen kirkkolain muuttamista koskevaan päätökseen kirkolliskokouksen pöytäkirjan 34 §:ssä.

Piispa Sariolan esittämästä muutoksesta johtuen piispainkokouksen muotoilemasta periaate-lauselmasta jäi pois sana täysi (”täysi toiminnan vapaus” oheni sanaksi toiminnanvapaus). Muilta osin ponteen alkuperäisenä hyväksymäänsä piispainkokouksen tekstiin kirkolliskokous lisäsi virkkeen: ”Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

Vaikka kiistanalaisen virkaratkaisun pitkänä valmisteluaikana monet piispat henkilökohtaisesti ja edellä mainitussa lausunnossaan piispainkokous yhdessä vakuuttivat, että kirkkomme oppi pappisvirasta tämän virkareformin vaikutuksesta ei muutu, ongelma elää edelleen ratkaisemattomana kirkossamme. Totta on, että niin kirkkolain kuin kirkkojärjestyksenkin ensimmäisessä pykälässä kirkkomme oppiperusta on ilmaistu edelleen muuttamattomana, ja siitä kirkossamme on syytä iloita. Mutta se pelkästään ei näy takaavan, että myös muut kirkkolain ja kirkko-järjestyksen säädökset pysyvät Raamattuun perustuvan kristillisen opin mukaisina (1. Kor. 2:14).

Päätoimittaja Tapani Ruokanen kirjoitti kolumnissaan ”Tasa-arvoako” (Suomen Kuvalehti 26.7. 2002): ”Naispappeus ei ole moraaliasia: se on opillinen kysymys. Kirkkoherra kieltäytyi toimittamasta jumalanpalvelusta naispappiensa kanssa opin takia. Se on hänen tulkintansa Raamatusta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon synodi eli kirkolliskokous käyttää korkeinta valtaa opin asioissa. Se on muuttanut oppia eli tulkinnut Raamattua niin, että nainen kelpaa papiksi. Se on papiksi aikovan hyväksyttävä siinä missä kolminaisuusoppikin” ja jatkaa: ”Valkealan kirkkoherran ja muiden hänen kaltaistensa tulisi erota luterilaisesta kirkosta ja liittyä toiseen kirkkoon”.

Näin Suomen Kuvalehden päätoimittaja pyrkii vakuuttamaan lukijoilleen, että muutos, jota piispainkokous lausunnossaan syksyn 1986 kirkolliskokoukselle suositteli vain järjestelykysymyksenä, on nähtävä järeänä kirkkomme oppia koskevana muutoksena ja toteaa: ”Se on papiksi aikovan hyväksyttävä siinä missä kolminaisuusoppikin”.

Ettei kirkolliskokous antaisi johdattaa itseään harhaan, kirkolliskokouksen kevätistunnon avaus-puheessaan 3.5.1976 arkkipiispa Martti Simojoki paimenvastuunsa syvästi tuntien lausui mm: ”Kirkolliskokouksen päätösten tulee olla yhdensuuntaisia luterilaisen tradition kanssa, josta seuraa, että kaikkea myöhäisempää traditiota on arvosteltava Raamatun kirjoitusten mukaan. … Oikeaa kristillistä uskoa määriteltäessä on kirkon varhaiskaudelta lähtien pidetty ohjeena sitä, joka on ’uskottu kaikkialla ja aina ja jonka kaikki uskovat’. Luterilaisen kirkon, tässä tapauksessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, on noudatettava samaa ohjetta, sillä luterilainen kirkko ei tahdo opettaa muuta kuin mitä yksi ja pyhä seurakunta, joka kaikkina aikoina pysyy samana, on aina opettanut (Augsburgin tunnustus VII, ’una sancta ecclesia perpetuo mansura’).”

Kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyneiden käännyttämisen vaikea tehtävä viime vuosina piispakunnassa on langennut Espoon piispa Mikko Heikalle. Sitä tehtävää hoiti aikaisemmin piispa Ilkka Kantola. Siinä asemassaan viimeksi mainittu kutsui 29.11.2001 joitakin mielestään sitkeimpiä naispappeuden vastustajia keskustelemaan kanssaan Turun tuomiokapituliin. Tilaisuuden lähestyessä loppuaan hän pyysi vielä: ”Sanokaa nyt, mihin te oikeastaan pyritte, kun niin peräänantamattomina vastustatte tätä uutta järjestystä kirkossamme?” Vastasin hänelle: ”Emme pyri mihinkään muuhun kuin siihen, että kirkossamme otettaisiin vakavasti myös Nikean uskontunnustus ja sen tämäkin lauselma: Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon, ja että pyrkisimme vilpittömästi myös elämään tämän tunnustuksen mukaisesti pysyäksemme todellisena Jeesuksen Kristuksen kirkkona. Vain siihen pyrimme, emme mihinkään muuhun.”

Jo vuoden 1976 kirkolliskokouksen perustevaliokunta tiesi uuden virkaratkaisun synnyttävän kirkkoomme vaikean sisäisen jännityksen. Tämä käy ilmi valiokunnan mietintöön nro 2/1976 kirjatusta lausumasta, jonka tarkoituksena oli torjua ns. omantunnonklausuulin hyväksyminen kirkkolakiin: ”Kirkon järjestystä särkemättä ei ole mahdollista rakentaa kirkkolain muutoksin pitävää ’vähemmistösuojaa’ tai ’omantunnonklausuulia’, vaan kysymys on hoidettava pääasiassa piispainkokouksen antamin ohjein sekä ennen muuta toisenlaista vakaumusta ymmärtävin käytännön järjestelyin.”

Perustevaliokunnan mietintöön liittämässään eriävässä mielipiteessä valiokunnan jäsenet Eero Parvio ja Rafael Repo totesivat: ”Jos kirkko päättää näin, se itse asiassa tunnustaa, että kyseessä ei enää ole sama pappisvirka kuin aikaisemmin ja että kirkon tunnustuspohjaa on muutettu. On myös huomattava, että ratkaisulla riistetään niiltä papeiksi ja lehtoreiksi valmistuvilta opiskelijoilta, jotka eivät Raamatun sanaan sidotun omantuntonsa mukaan voi hyväksyä naispappeutta, mahdollisuus tulla kirkkomme palvelukseen.”

Jo 30 vuotta sitten kirkolliskokouksen perustevaliokunta siis oivalsi, että kirkon virkaa koskeva muutos toteutuessaan ajaisi kirkon voimassa olevaan oppiin ja järjestykseen pitäytyvät vähemmistöksi, joka omassa kirkossaan joutuu leimatuksi ”toisenlaisen vakaumuksen (= toisenlaisen opin) edustajiksi” ja samalla vähemmistöksi, jolle ”kirkon järjestystä särkemättä ei ole mahdollista rakentaa kirkkolain muutoksin pitävää vähemmistösuojaa”.

Ovatko siis jotkut olleet särkemässä kirkon järjestyksen? Vuoden 1976 kirkolliskokouksen perustevaliokunta pelkäsi, että naispappeuden tultua hyväksytyksi kirkon järjestys särkyy, mutta jätti avoimeksi kysymyksen, ketkä ovat särkijöitä: kirkon aikaisemmasta opista poikkeavan uuden lain säätäjätkö vai muutetun lain aiheuttamassa uudessa tilanteessa vähemmistöön joutuvat? Nyt näyttää siltä, että päätoimittaja Ruokanen lopultakin katsoo löytäneensä kasvot 30 vuotta sitten anonyymiksi jääneelle kirkon järjestyksen särkijälle ja on valmis antamaan hänelle tuomionsa. Mutta Nikean tunnustuksen perusteella edelleen apostoliseksi tunnustautuvassa kirkossamme täytyy olla lupa kysyä, mistä päätoimittaja Ruokanen on saanut sen tuomiovallan?

Vähemmistöjen kohtelusta Suomessa ylipäänsä akatemiaprofessori Heikki Ylikangas on todennut (radiohaastattelu 2.3.1998), että suomalaiset ovat taipuvaisia konsensukseen, ja kun se jossakin asiassa on saavutettu, he eivät enää osaa puhutella vähemmistöä sivistyneesti vaan pyrkivät sitä rankaisemaan.

Edellä laajasti käsittelemäni, 30 vuotta kirkossamme ratkaisemattomana vellonut kysymys ja monet muut Raamattuun ja kristikunnan yhteiseen vuosituhannet tallentamaan oppiin ja opetukseen sisältyvät kysymykset elävät jatkuvasti kirkossamme asioina, joihin jokaisen uuden sukupolven on perehdyttävä samalla tinkimättömällä vastuullisuudella kuin edeltäjiensäkin. Ja yhä uudelleen on rohjettava kysyä: Mikä on Herran tahto; mitä hän pyhässä Sanassaan on meille ilmoittanut? Sitä on jatkuvasti yhdessä uskollisesti tutkittava, niin kuin Luukas kertoo berealaisten tehneen, kun Kristuksen evankeliumi ensimmäisen kerran tuotiin heidän luoksensa. Heistä kerrotaan (Ap.t.17:10-14), että he olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset. ”He ottivat sanan halukkaasti vastaan ja tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa.” Juuri tätä Paavalin synodi koko toimintansa ajan on pyrkinyt teroittamaan ja tätä apostolien (Ap.t. 5:29) antamaa ohjetta: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.”

Paavalin synodin jäsenet saavat tänään juhlapäivänään kiitollisin mielin tunnustaa: ”Tähän asti Herra on meitä auttanut.” Samalla voimme todeta, että kuljettu 30 vuoden taival ei ole ollut helppo, mutta ihmeellinen Jumalan siunaus ja varjelus on ollut mukanamme.